Kotimaan kamaralla

Kuten otsikko kertoo, niin olen saapunut Suomeen. Tämä tapahtui oikeasti jo melkein kolme viikkoa sitten, mutta tämä viimeinen päivitys on jäänyt tekemättä, kun Suomen arki vei mennessään heti tulopäivänä. En kuitenkaan malta olla kertomatta viimeisestä ja erityisen tapahtumarikkaasta viikostani Israelissa.

Viimeksi blogia kirjoittaessani odottelin siis lentokonetta ja veljeäni sekä torkuin koneen ääressä kirjoitellen kouluhommia. Lopulta keskellä yötä veljeni siis saapui ja vain muutaman tunnin unien jälkeen oli jo aika nousta ja lähteä ajelemaan kohti pohjoista. Olimme siis yhteisvuokranneet auton, jonka rattiin mun ei onnekseni tarvinnut asettua. Israelin liikenteessä siis kuolee liian korkeiden nopeuksien ynnä muiden sellaisten takia todella paljon ihmisiä vuosittain. On siis kivempaa istua kyydissä. Matka sujui hyvin takapenkiltä neuvoen ja muutaman tunnin ajamisen jälkeen (Israel on tosiaan pieni maa!) saavuimme siis Kinneret-järven eli Galilean meren eli Genesaretin järven rantaan. Ajoimme Tiberiaksen läpi, mutta sieltä poispääseminen ei ollutkaan niin yksinkertainen juttu. Muutamien maisemakierrosten jälkeen päästiin viimein ohi kaupungista. Täällä kaikki nähtävyydet liittyvät jotenkin Raamatun tapahtumiin eli täälläkin vierailimme Jordan-virran luona paikalla, jossa Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen, paikalla, jossa Vuorisaarna on luultavasti pidetty, ruokkimisihmeen paikalla sekä Jeesuksen opetuslapsen Pietarin kodin raunioilla. Varsinkin Pietarin kodin rauniot olivat tosi hienot, sillä ne oli jätetty näkyviin, ja niiden päälle "ilmaan" oli rakennettu sellainen aika moderni kirkko. Kirkkokierroksen jälkeen yritimme löytää uimapaikkaa, mutta eihän näin "talvella" mikään ranta ollut auki. Suomalainen keksii kuitenkin keinot ja niinpä vaan menimme uimaan välittämättä uiminen kielletty -kylteistä. Illalla palattuamme Jerusalemiin kävimme vielä tutustumassa kaupungin ydinkeskustaan ja kävelykatuihin ja tietty parhaaseen jätskibaariin.

Perjantaina käytiin juutalaisella torilla ostamassa tuliaisia sekä Yad Vashemissa. Vaikka kävin siellä jo toista kertaa, niin olin aivan yhtä vaikuttunut kun edellisellä kerralla. Tämän päivän turistikierros jäi hieman lyhyeksi, sillä neljäksi menin takaisin töihin. Vuorossa oli nuortenleiri, joka alkoi arabialaisen ruoan valmistuksella. Pääsin arvovaltaiseen hommaan eli pilkkomaan persiljaa. Syömisen ja tiskaamisen jälkeen lähdettiin vielä pienellä joukolla tutkimaan Jerusalemin yöelämää. Tutkaileminen jäi aika lyhyeksi, sillä väsymys painoi jo tässä vaiheessa viikkoa pahasti silmiä. Vähän pirteämpänä aloitin seuraavana aamuna tehokkaalla siivouksella, jonka jälkeen ehdittiin pikaiselle vanhan kaupungin kierrokselle. Sitten palasin taas töihin, sillä kirkkokahvitkin oli saatava katettua. Oli nimittäin taas suomenkielisen jumalanpalveluksen vuoro, jonne saapuikin suorastaan ennätysmäärä kirkkokansaa. Kahvituksen ja tiskaamisen jälkeen lähdettiin Pirjon porukan kanssa kaupungille tarkoituksena nauttia heidän läksiäisateriaansa. Muutaman ravintolan menutarkastelun jälkeen päädyimme samaan paikkaan, jossa olimme Saaran kanssa saaneet nauttia monesta ilmaisesta ruokalajista. Tämä lahjonta siis kannatti! Eikä meidänkään tarvinnut pettyä, sillä ruoka oli taas todella hyvää.
Sunnuntaina siivosin jo melkein haikein mielin, sillä se oli virallisesti viimeinen työpäiväni. Iltapäivällä sain työt tehtyä ja lähdimme sherutilla kohti Tel Avivia. Koska näppäränä tyttönä unohdin kartan kotiin, kuljimme paljolti selkeiden maamerkkien kuten biitsin mukaan. Aurinko ei paistanut iltapäivällä enää niin lämpimästi, mutta makoilimme silti hetken aikaa rannalla. Kävimme torilla sekä muutamilla ostoskaduilla. Vaikka emme tehneet mitään ihmeellistä, niin Tel Avivissa käyminen on aina elämys, sillä niin suuresti se poikkeaa Jerusalemista. Tel Aviv on siis hyvin länsimainen verrattuna Jerusalemiin.

Maanantaina lämpötila oli kiivennyt jo yli 30 asteeseen, joten olimme valinneet hyvän päivän biitsipäiväksi. Jerusalemista Kuolleelle merelle matkaa noin tunnin ja matka on kirjaimellisesti päätähuimaava, sillä Jerusalem sijaitsee 800 metriä merenpinnan yläpuolella ja Kuollut meri noin 400 metriä merenpinnan alapuolella. Korvat ehtivät siis mennä lukkoon monta kertaa tunnin aikana. Tällä kertaa päätähuimaavuus johtui myös kulkuvälineestä, sillä matkasin ensimmäistä kertaa bussilla. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Qumran, jonne bussikuski ystävällisesti meidät jätti. Hän myös monimutkaisten selityksieni jälkeen osasi myydä meille oikeanlaiset liput, jolla saimme jatkaa Qumranin jälkeen jatkaa matkaa. Qumran oli nopeasti nähty, sillä itse luoliin ei päässyt käymään ja essealaisen yhteisön asumusten rauniot näyttivät samalta kuin muutkin rauniot. Vierailuamme nopeutti myös suorastaan tuskainen kuumuus. Sitten menimme taas tien varteen odottamaan bussia. Bussi tuli ja suorastaan aikataulun mukaisesti. Täällä vain pitkänmatkanbusseille on aikataulut ja paikallisbussit kulkevat miten sattuu. Tai siis minä en ainakaan ole tähän mennessä löytänyt yhdellekään linjalle mitään aikatauluja, vaan pysäkille mennään ja toivotaan, että joskus se bussi sieltä tulee. Epäilen kyllä, että paikallisilla on jotain salaista tietoa, sillä he osaavat mennä odottamaan bussia oikeaan aikaan. Hyvin on kuitenkin perille päästy ja niin päästiin viimein biitsillekin. Vaikka olimme lähteneet aika myöhään liikenteeseen, ehdimme nauttia auringonpaisteesta, mutakylvyistä ja meressä lillumisesta. Bussimatka takaisin oli ehkä sittenkin jännittävin, sillä aikatauluista ei ollut tietoa. Bussipysäkki sijaitsi aika ison maantien laidalla ja oli kätevästi sijoitettu pienen nyppylän taakse. Ihme ja kumma, saimme bussin kuitenkin pysäytettyä, vaikka nopeutta oli varmasti yli 100 km/h. Jerusalemissa bussiseikkailumme jatkuivat, sillä huomasin sattumalta erään bussin päätepysäkin olevan se ostoskeskus, jonne olin suunnitellut meneväni koko tämän ajan. Vaikka olimme rähjäisissä rantavaatteissa ja kello oli paljon, emme voineet hukata hyvää tilaisuutta. Niinpä lähdimme vielä käymään Jerusalem Mallissa eli Malha Mallissa, joka on siis Jerusalemin suurin ostoskeskus. Kierros oli pikainen, mutta yksi paita ehti silti tarttua mukaan. Skandinaavista väriä ostoskeskukseen oli tulossa huhtikuussa, sillä H&M avaa sinne liikkeensä.

Tiistaina olikin sitten vuorossa nähtävyysmaraton, kun listalla oli vielä monta paikkaa ja pakkaaminen oli melkein aloittamatta. Pakkaamisen ja puutarhahaudan jälkeen hyppäsimme bussiin määränpäänä Betlehem. Kauhean tinkaamisen ja yhden vihaisen taksikuskin jälkeen pääsimme lopulta syntymäkirkolle. Meidän tuurillamme se oli tietysti täynnä turistiryhmiä. Totesimme ensin, ettei meillä ole aikaa jonottaa näkemään alttarin alla olevaa pyhää paikkaa, mutta hetken tuuminnan jälkeen jäimme norkoilemaan uloskäynnin luo, sillä siinä jonotti muutama muukin ihminen (sisäänkäynnin luona jonotti siis muutama SATA ihmistä). Sniikkaus onnistui, sillä lopulta vartija vinkkasi, että saamme mennä sisään. Paikka oli todellisuudessa paljon vaatimattomampi kuin kuvissa, mutta tulipahan nähtyä. Kiertelimme hetken Betlehemissä ja sitten otimme taksin takaisin checkpointille. Muurin luona jäimme taksista ottamaan kuvia graffiteista. Muurit ovat siis täynnä Vapauttakaa Palestiina -tyyppisiä julistuksia ja todella taidokkaita kuvia. Sielläkään emme saaneet kuitenkaan olla rauhassa tunkeilevilta taksikuskeilta (törmäsimme samaan vihaiseen taksikuskiin!) ja kauppiailta ja lopulta mun kärsivällisyys petti. Ehkä se oli hyvä, sillä saimme jonottaa checkpointissa vähän pidemmän tovin. Illalla kävimme viellä Israel-museossa ihailemassa kääryleitä eli niitä Qumranin luolista löytyneitä kääröjä. Museo juostiin suorastaan läpi, sillä viimeiset tavarat odottivat pakkaamistaan ja lähtö lentokentälle oli vain muutamien tuntien päässä. Sain kuin sainkin kaiken mahtumaan ja yhdeksältä tuli taksi hakemaan meitä lentokentälle. Jäähyväiset olivat pikaiset, mutta ehkä parempi niin, sillä itkuhan siinä taas olisi tullut.

Lentokentällä on aikaa vievät turvatarkastukset ja siksi sinne pitää saapua monta tuntia ennen koneen lähtöä. Me vältyimme tarkimmilta tarkastuksilta, koska saimme henkilökohtaisen haastattelun jälkeen turvaluokitukseksi molemmat numeron 2 eli kohtuullisen vaaraton. Air Balticin laukkumaksu aiheutti taas omat kommervenkkinsä, mutta sen jälkeen kaikki sujui kohtuullisen helposti. Lennot olivat ajoissa ja seuraavana aamuna noin 12 tuntia lähdön jälkeen saavuimme veljeni kanssa Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Aikaa lepäilylle ei paljoakaan jäänyt, sillä iltapäivällä lähdin jo ensimmäiseen palaveriin liittyen nyt käynnissä olevaan yliopistoharjoitteluuni.

Paluu Suomeen oli yllättävän shokeeraavaa jo pelkästään tämän valtavan lumimäärän takia ja oikeastaan tuntui, että ns. kulttuurishokki iski vasta nyt, kun tajusi, kuinka erilaisessa maassa sitä onkaan viettänyt 2,5 kuukautta. Tunnelmat ovat hieman ristiriitaiset, sillä sekä lähtemisessä ja jäämisessä on omat hyvät puolensa. On tuntunut vaikealta orientoitua Suomen arkeen, mutta kaikkeen tottuu. Ikävä Israeliin on aikamoinen, vaikka mukaan mahtuu myös vaikeampia kokemuksia. Nyt yritän hyväksyä faktan, että olen Suomessa ja päivä päivältä se onkin helpompaa. Päätän siis seikkailuni ja tarinointini tähän. Seuraava matkakuume on kuitenkin jo selvästi nousemassa...

Viimeisiä viedään

Viimeisiä päiviä siis todella viedään, sillä viikon päästä tähän aikaan olen jo Suomessa. Tällä hetkellä odottelen malttamattomana Air Balticin lennon saapumista ja sen mukana veljeäni. Odotellessa yritän epätoivoisesti tehdä kouluhommia sekä hiukan kertoilla taas kuulumisia.

Vielä näille viimeisillekin viikoille on nimittäin riittänyt tutustumista erilaisiin työmuotoihin. Viikko sitten olin mukana suomalaisessa naistenpiirissä, joka kokoontuu täällä keskuksella joka toinen viikko. Viikonloppuna puolestaan tutustuin thai-työhön raamattupiirin sekä ihanan thai-ruoan muodossa. Sunnuntaina lähdimme ajelemaan kohti Nasaretia ja pohjoista, jossa kävimme kahdessa sairaalassa. Thai-työ on paljolti tulkkaamista ja asioiden selvittämistä, jota tämä reissu siis lähinnä edusti. Vaikka sunnuntai olikin paljolti autossa istumista, menivät ajomatkat joutuisasti rupatellessa mukavia thai-työntekijän kanssa. Tällä viikolla olen yrittänyt epätoivoisesti saada päätökseen kirjastoprojektiani eli kirjojen aakkostamista sekä kirjalistojen päivittämistä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että olen lievästi sanottuna yliarvioinut nopeuteni ja tehokkuuteni...

Heti tammikuun alussa kävin tutustumassa Tel Avivissa olevaan katujen naisille tarkoitettuun turvakotiin. Visiitti oli silloin lyhyt ja taisin sanoakin, että onneksi ei tarvitse työskennellä siellä. Kämppikseni Pirjo on käynyt tässä Door of Hopessa muutamana vapaapäivänään ja nyt minäkin viimein uskaltauduin sinne perjantaina vastoin kaikkia odotuksiani. Perjantaisin paikka on auki vain puoli päivää ja lisäksi Purim-juhlan takia aukioloa lyhennettiin vielä tunnilla. Työpäivä jäi näin ollen siis aika lyhyeksi, mutta saimme järjesteltyä Pirjon kanssa lahjoituksena tulleita vaatteita useamman kassillisen ja pahvilaatikollisen. Sitten mekin lähdimme kohti Jerusalemia ja Purim-juhlan viettoa.

Purim (=arvat) on kaksipäiväinen juhla, jota vietetään sen muistoksi, kun kuningatar Ester pelasti juutalaiset neuvokkuudellaan. Koko tarinan voi lukea Vanhan testamentin Esterin kirjasta, mutta lyhykäisyydessään juttu meni niin, että juutalainen Ester oli valittu monien nuorten naisten joukosta kunigattareksi. Kuninkaan hovissa korkeassa asemassa ollut Haman ei pitänyt juutalaisista ja sai kuninkaalta luvan tehdä juutalaisille mitä haluaa. Haman heitti arpaa ja näin valikoitui yksi päivä, jolloin valtakunnan kaikissa kylissä sai tappaa juutalaisia. Esterin sukulainen Mordokai kuuli tästä ja pyysi Esteriä käyttämään vaikutusvaltaansa ja muuttamaan kuninkaan mielen. Niinpä muutamien vaiheiden jälkeen tilanne olikin muuttunut ja Ester ja Mordokai saivat lähettää kaikkiin kyliin uuden viestin, että juutalaiset saavat puolustaa itseään ja tappaa ne, jotka yrittävät heitä tappaa. Haman todettiin roistoksi ja hän poikineen joutui köyden jatkoksi. Siitä lähtien on juhlittu Purimia näiden kahden päivän ajan, jotka arpa vuosituhansia sitten arpoi. Nykyään juhla muistuttaa meidän vappuamme, sillä kaupunki on täynnä naamiaisasuihin pukeutuneita ihmisiä. Purimina syödään myös Hamanin korvia eli suklaa- tai halvatäytteisiä leivonnaisia, joiden muodon voi ehkä tulkita korvaksi. Me juhlimme Purimia perjantaina kabbalat sabathin yhteydessä. Olimme Pirjon kanssa käyneet ostamassa perhosen- ja sudenkorennon siivet ja niinpä liihottelimme niissä koko illan ajan. Aika moni vieraistakin oli puketunut jollakin tavalla ja sali oli täynnä perhosia, prinsessoja ja muita olioita. Varsinaisesti Jerusalemissa Purimia vietettiin sunnuntaina ja erityisesti maanantaina, jolloin lapsillakin oli vapaata koulusta.

Maanantaina oli edessä ensi kerran sen kohtaaminen, että olen tosiaan oikeasti kohta lähdössä pois. Silloin nimittäin vietettiin täällä keskuksella mun läksiäisiä työntekijävoimin. Laulettiin monta kaunista laulua monilla eri kielillä sekä pidettiin puheita. Sain läksiäislahjaksi kirjan ja tietysti kortin. Sitten syötiin ihanaa suklaakakkua ja juotiin suomalaista kahvia. Ja vaikka kuinka olin päättänyt, etten itke, niin kyllä väkisinkin silmäkulma vähän kostui. Onneksi ei tarvitse kuitenkaan ihan vielä lähteä, vaan saan viettää vielä yhden turistiviikon ja nauttia saapuvasta keväästä. Ainakin loppuviikoksi on luvattu oikein hyvää säätä ja lämpötilankin pitäisi pysytellä 20 asteen molemmin puolin. Huomenna saan viettää vapaapäivää ja suuntaamme vierainemme (myös Pirjolla on perhettä Suomesta käymässä) Galileaan.

Vaarallinen juhannus, Sosiologian perusteet ja muita kertomuksia

Nyt ei ole juhannus, eikä mitään erityisen vaarallista ole tapahtunut, vaan otsikko viittaa muumikirjaan, jonka juuri luin. Vaarallisen juhannuksen lisäksi olen ahminut vaikka kuinka monta suomalaista kirjaa tuolta meidän kirjastosta. Sosiologian perusteet tosin odottaa vasta tuossa pöydällä. Taisin mainita jo aikaisemmin noista kirjaston aarteista, mutta edelleen sieltä löytyy kaikenlaisia helmiä. En ehkä kuluta aikaani kovin viisaasti, sillä kun kerrankin reissun päällä on, niin kannattaisi tutustua tähän maahan ja kaupunkiin. Huomaan kuitenkin usein olevani työpäivän jälkeen väsynyt ja jaksan raahautua korkeintaan salille, uimaan tai jumppaan tai avata kirjan. Uupumus ei aina ole fyysistä, vaan johtuu siitä, että kokee niin paljon uutta ja tapaa sen verran paljon uusia ihmisiä. Minua uuvuttaa ja raivostuttaa usein myös se, etten voi kommunikoida kaikkien kanssa ja kommunikointi on vajavaista. Väsymyksen lisäksi täällä kämpillä minua ovat pitäneet myös kaikenlaiset kirjalliset velvoitteet eli muutamat koulutyöt sekä muut rästissä olevat hommat. Ehkä kaupunkiin tutustumista rajoittaa myös se, etten jotenkin halua lukeutua turistiksi, koska en sellainen ole. Onneksi veljeni saapuessa tänne viikon päästä, voin rauhassa heittäytyä turistiksi!

Viime viikolla pääsin taas matkustelemaan työn puolesta eli olin Jaffassa tutustumassa yhden työntekijämme työhön. Hän toimii diakonina paikallisessa seurakunnassa. Hyppäsin aamulla ennen seitsemää sherutiin (=kimppataksi/minibussi) ja lähdin kohti Tel Avivia. Matka sinne kestää noin tunnin, joten olen jo useasti käynyt päivän reissulla Tel Avivissa. Jaffa sijaitsee ihan Tel Avivin kyljessä ja niinpä tämä työntekijä tuli hakemaan minua autolla Tel Avivin bussiasemalta. Ensimmäiseksi osallistuin työntekijöiden aamupalaveriin, jonka jälkeen pääsin aamukahville (täällä kahvi on murukahvia, joka ei ole oikeaa kahvia nähnytkään, ja jota juon vain äärimmäisessä hädässä). Meidän oli tarkoitus istua rauhassa alas juttelemaan päivän ohjelmasta, mutta käytännössä diakoni juoksi koko kahvittelun ajan hoitamassa asioita ja minä join aamukahvia amerikkalaisen vapaaehtoisen kanssa. Sitten lähdimme diakonin ja vapaaehtoisen kanssa hakemaan erästä asiakasta, jonka kanssa kävimme lääkärissä. Lääkärireissun jälkeen tutustuin kirkkoon. Kanttorin oli tarkoitus opastaa minua, mutta hän oli niin kiireinen kahden turistiryhmän kanssa, että ehdin kysyä vain muutaman kysymyksen. Lounas lähiravintolassa ei ollut suuri kulinaristinen elämys, mutta maha tuli täyteen, kun annos oli kerran vaihdatettu. Iltapäivällä diakonilla oli skype-neuvottelu, joten minä kuuntelin kanttorin ja suomalaisen vapaaehtoisen lauluharjoituksia tuhkakeskiviikon messua varten. Sen jälkeen suomalainen vapaaehtoinen kertoi työstään lähinnä musiikin ja lasten parissa. Alkuillasta diakoni saatteli minut bussiin ja lähdin takaisin Jerusalemiin. Oli mielenkiintoista nähdä taas vähän erilaista työtä ja tutustua hiukan Jaffaankin. Erilaista työtä on myös puutarhahommat, joihin minäkin viimein pääsin viime viikolla. Aurinko paistoi läpimästi eikä työ tuntunut työltä lainkaan. Oli myös kiva tehdä töitä isommalla porukalla, sillä saimme tänne uuden vapaaehtoisen Eeron kuukauden ajaksi. Työ tuntuu mielekkäämmältä myös siksi, että viikkoja täällä on enää muutama jäljellä. Jopa vessojen peseminen saa yhtäkkiä uudenlaisen hohteen, kun tajuaa kertojen olevan viimeisiä. Viimeinen kerta tuli vastaan jo lasten maanantaisessa kerhossa eilen ja oikeastaan huomaamatta. Kunnolliset hyvästit jäivät sanomatta, sillä en tiennyt, ettei ensi maanantaina ole kerhoja. Nuoria näen onneksi vielä leirillä, joka pidetään kahden viikon päästä.

Tel Avivissa olen siis käynyt useamman kerran ihan omin päinkin ennen Jaffan reissua ja viimeksi olin siellä ystävänpäivänä/laskiaisunnuntaina. Suomalainen Hilla, jonka olen tavannut yhteisen ystävän kautta Suomessa, opiskelee täällä yliopistossa. Olin ottanut yhteyttä Hillaan jo joulukuussa, mutta nyt viimein saimme sovittua tapaamisen. Vietin mukavan ja todella helteisen sunnuntain siis Hillan kanssa Tel Avivissa kävellen rannalla, syöden hyvin, shoppaillen ja katsellen kaupunkia. Emme siis tehneet mitään ihmeellistä, mutta yllättävän virkistävää oli päästä pois tutuista kuvioista ja nähdä tottakai Hillaa. Löysimme vielä päivän päätteeksi pienen julistenäyttelyn, josta sain viimein ostettua magneettini. Olen jo muutaman vuoden ajan keräillyt jääkaappimagneetteja maista, joissa olen käynyt. Täällä olen tähän mennessä löytänyt vain mauttomia turistimagneetteja, mutta nyt siis löysin ihastuttavan vanhasta mainosjulisteesta tehdyn magneetin kokoelmiini.

Viime torstaina päätimme lähteä Heidin ja Pirjon kanssa jonnekin "riehumaan" (Heidin lempilausahduksia on: "Minne lähdetään riehumaan?" tai "Mitä te täällä riehutte?") ja niinpä suuntasimme hetken tuumimisen jälkeen auton nokan kohti Yad Hashmonaa. Yad Hashmona on suomalaisten 70-luvulla perustama kibbutsi (tai oikeasti se on kyllä moshavi), jossa suunnilleen joka toinen Israelissa ollut suomalainen on työskennellyt. Tälläkin hetkellä henkilökunnassa ja vapaaehtoisissa on useampi suomalainen. Kävimme siis syömässä jäätelöt, moikkaamassa tuttuja sekä tutkailemassa kaunista puutarhaa. Oikein hyvin onnistunut riehuminen siis.
Heidin ja seitsemän muun kanssa lähdimme riehumaan myös sunnuntaina, kun minulla oli hyvin ansaittu vapaapäivä. Lähdimme aamulla aikaisin ajelemaan etelään ja tunnin matkan jälkeen löysimme hyvän rannan, jossa itseasiassa olen ollut heti ensimmäisellä viikollani täällä. Nautimme taas muta- ja rikkikylvyistä ja auringonotosta, vaikka hiukan pilvistä olikin. Koska en yleensä pala ja aurinko pysytteli piilossa, en laittanut paljoakaan aurinkorasvaa. Tämähän kostautui iltapäivällä, kun huomasin yhtäkkiä punoittavani. Nyt kahden päivän jälkeen olen edelleen aika punainen ja iho on arka. Ihosyöpää odotellessa.

Sitten on vielä pakko hehkuttaa. Olen jo aikaisemmin kertonut perimästäni taikinajuuresta, josta olen muutaman kerran leiponut ruisleipää. Ruisleivät ovat kyllä olleet syötäviä, mutta parantamisen varaa on löytynyt vielä aika rutkasti. Nyt muutaman epäonnistuneemman kokeilun jälkeen onnistuin leipomaan lauantaina täydellistä ruisleipää, ah! Kannatti kiivetä takaisin sinne hevosen selkään. Nyt voin lähteä hyvillä mielin Suomeen, ja taidanpa ottaa vähän taikinajuurta mukaani.

Jepjep. Näin se aika vaan kuluu ja sitä huomaa, että olisi taas aika jotain tänne raapustella. Viikot ja päivät vierivät muutenkin sellaisella vauhdilla, että kuukauden päästä on Hannakin jo koti-Suomessa. Varasin nimittäin viimein lentolipun ja lähtö on 10.3. Sitä ennen saan kuitenkin nauttia veljeni vierailusta ja sitten lennämme yhtä matkaa Suomeen.

Viimeksi odottelin innolla seuraavaa observointia koulussa, mutta vähän turhaan kyllä tuli odoteltua. Olin koko ajan ollut vähän varuillani, sillä täällä on tapana luvata kaikenlaista, joka ei sitten ihan pidä paikkaansa. Toinen syy on tietysti kaikki käsite-erot. Täällä nimittäin kotitalous tai siis home economics näköjään tarkoittaa niin kuvista, käsityötä ja kotitaloutta ja pääsin lähinnä seuraamaan askartelutuntia. Enemmän kotitaloutta muistutti saksan tunti, jota olin seuraamassa. Viidesluokkalaiset olivat nimittäin kääntäneet leivonta-ohjeita saksaksi ja tuoneet sitten aikaansaannoksiaan tunnille (loistavaa integraatiota!). Niinpä sitten maistelimme vaikka minkä sortin kakkuja ja muita leipomuksia, nam! Tunteja piti olla enemmänkin, mutta koulussa oli jotain poikkeusohjelmaa ja niin saldo jäi kahteen tuntiin.

Tämän viikon kohokohta oli ehdottomasti reissu Haifaan. Siellä on siis kaksi järjestön työntekijää, jotka työskentelevät haifalaisessa vanhainkodissa. Lähdin matkaan keskiviikkona iltapäivällä ja matka oli täynnä uusia kokemuksia ihan bussilipun ostamista myöten. Onneksi olin saanut hyvät ohjeet ja löysin helposti niin oikean lähtölaiturin Jerusalemin bussiasemalla, taksin Haifassa ja vielä perillä minua vastaanottamassa olleen vapaaehtoisen. Majoituin vieressä olevan kirkon asunnossa ja pääsin syömään illallista vanhainkotiin. Pääsin istumaan samaan pöytään erään suomalaisen naisen kanssa ja juttu lähti heti luistamaan. Illalla osallistuin vielä raamikseen, jossa parasta oli vohvelit ja mansikat sekä mukava norjalainen isäntäpariskunta. Seuraavana aamuna herätyskello soi kuuden jälkeen. Olin siis tullut tutustumaan vanhainkotiin oikein kunnolla eli tein aamuvuoron. Vähän vailla seitsemän tapasin Erjan eli toisen suomalaisen työntekijän ja haimme työvaatteet pesulasta. Työskentelin Erjan kanssa koko päivän ja meillä oli tosi mukavaa. Mummojen ja pappojen nostelu ja kärrääminen edestakaisin saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ei todellakaan ollut sitä. Ensinnäkin on ihan tervettä nähdä, että missä sitä itsekin luultavasti on joskus 50 vuoden päästä ja toiseksi ne mummot ja papat oli ihan huippuja. Kieliryhmiä oli edustettuina yli kymmenen ja pääsinkin päivän aikana puhumaan tietysti suomea Erjan kanssa, mutta myös englantia, saksaa, hepreaa, venäjää, ranskaa, arabiaa, ruotsia ja hollantia. Kaikkien kielien kohdalla ei voida puhua kovin monesta lauseesta ja hollantia vasta siis opettelin erään hollantilaisnaisen kanssa, mutta kuitenkin. Erityisesti mun unohtunut saksankielentaitoni on päässyt täällä taas vertymään. Työpäivä päättyi kahdelta jolloin keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin tutkailemaan ympäristöä. Haifa on bahai'i-uskonnon keskus tässä maassa ja ihan vanhainkodin vieressä on mahtava temppeli kauniine puutarhoineen. Kävin ottamassa muutaman kuvan ja ihailemassa puutarhaa. Kuljeskelin pitkin kävelykatua ja ihailin merta. Sitten hyppäsin bussiin, jonka piti olla menossa bussiasemalle. No, menihän se varmaan sinne, mutta mä en. Yleensä mulla on aika hyvä suuntavaisto ja muistan paikat hyvin, mutta nyt muisti teki tepposet ja jäin jossain ihan väärässä kohtaa pois. Niinpä kävelin vähän mtkaa oletettuun suuntaan, mutta kun maisema ei näyttänyt tutulta jäin odottamaan seuraavaa bussia. Tämä oli ihan viisas päätös, sillä bussiasemalle oli tosiaan vielä aika pitkä matka... Vastoinkäymiseni bussien kanssa ei päättynyt tähän, sillä Jerusalemiin menevä bussi hajosi puolen tunnin matkustamisen jälkeen. Niinpä odottelimme 40 minuuttia seuraavaa bussia, joka poimi meidät sitten kyytiin. Bussi oli tietysti aivan täynnä ja niinpä jäljellä olevat 1,5 tuntia seisoin bussin käytävällä. Suomessa tämä ei olisi ikinä mahdollista, mutta täällä on. Pääsin kuitenkin lopulta kotiin Jerusalemiin.
Ylihuomenna on laskiaissunnuntai ja laskiaispullien sijaan leivoin omenapiirakkaa, jota lähden nyt syömään. Shalom!

Tavallista ja tavallisuudesta poikkeavaa arkea

Elämä täällä alkaa olla asettunut uomiinsa ja monet päivät kuluvat samalla kaavalla eli 6 tuntia töitä, illalla jumppaan tai salille, vähän jumittamista koneella tai jotain muuta vastaavaa, mutta hyvin olen silti viihtynyt. Tottakai on asioita, jotka ärsyttävät kuten vaikka kielitaidon puute, mutta kai sitä välillä saa ärsyttääkin. Nyt arkea vähän muutti pieni taudinpoikanen, joka on rajoittanut ainakin jumpassakäyntiä. Muutaman päivän tauon huomasi heti, sillä tänään spinningissä meinasi kuolema tulla.

Työpäivät ovat olleet välillä myös hyvin vaihtelevia, sillä viikko sitten olin mainitsemallani nuorten leirillä. Kielet olivat heprea ja arabia, enkä ymmärtänyt paljoakaan (välillä joku tulkkasi), mutta viihdyin silti. Perjantaina ammattitanssija/tanssinopettaja opetti meillä yhden koreografian ja lauantain kohokohta oli hyppynarulla hyppiminen! Tämän hyppimisen tunsin pohkeissani seuraavat kolme päivää... Suomessa kaikki pikkutytöt osaavat hyppiä hyppynarua (tai osasivat ainakin ennen vanhaan), mutta täällä se ei selvästikään ole kovin yleistä, koska oikeastaan kaikille piti opettaa hyppiminen ihan alkeista lähtien. Lisää erilaista ohjelmaa työpäiviin seurasi viime viikolla, kun pääsin Suomesta vierailulla olleen kehitysyhteistyökoordinaattorin mukaan tarkastusreissulle useampaan kohteeseen. Koordinaattori osoittautui myös melkein-sukulaiseksi ja maailman pienuus tuli taas todistettua. Viime viikolla kävimme myös vierailulla luterilaisen piispan luona, joka jutteli meille sujuvasti suomeksi. Hän on siis opiskellut Suomessa. Tutustuimme myös paikalliseen toimintakeskukseen, jossa on ohjelmaa vanhuksille sekä ihan kaikille avoimia luentoja yms. Lasten kerhossa olen saanut myös lisää vastuuta, sillä viime viikolla päävetäjä oli poissa ja sain ohjattavaksi hänen ryhmänsä. Tällä viikolla teimme saman ryhmän kanssa draamaharjoituksia ja nämä 7-9 -vuotiaat osoittautuivat oikein hyviksi näyttelijöiksi. Viime perjantaina pääsin myös viimein kokemaan kabalat shabatin eli yhteisen sapattiaterian, jolla sapatin vietto alkaa. Täällä sitä vietetään joka kuukauden viimeisenä perjantaina. Aterian jälkeen innostuimme musisoimaan ja saimme lopulta hyvät jamit aikaiseksi.

Töiden lisäksi olimme viikonloppuna päivän reissulla Nabluksessa, joka oli yllättävän mielenkiintoinen paikka. Kaupunki on ollut olemassa jo Rooman vallan aikana ja ollut suuri keskus. Näimme vanhaa kaupunkia ja kaikenmaailman raunioita. Näimme myös ortodoksikirkon, joka on (oletettavasti) sillä paikalla, jossa samarialainen nainen antoi Jeesukselle vettä juotavaksi (ainakin siellä oli joku kaivo kirkon alakerrassa). Tällä reissulla pääsin myös harjoittamaan simultaanitulkkausta englannista suomeksi. Simultaanitulkkaus vaikuttaa helpolta, vaikka ei todellisuudessa sitä olekaan. Sen olen huomannut, kun sitä on taas muutaman kerran pitänyt tehdä. Olimme viikonloppuna vanhassa kaupungissa opastetulla kierroksella, jonka avulla eräs suomalainen oppaaksi opiskeleva pääsi harjoittelemaan. Kierros oli siis suomeksi ja mut valittiin tulkkaamaan yhdelle mukana olleelle amerikkalaiselle englanniksi. Lievästi sanottuna siis haastavaa. Vanhassa kaupungissa opas kertoi kaikkea yleistä porteista ja vanhan kaupungin muureista. Kävimme myös (oletetulla) kuningas Daavidin haudalla, viimeisen aterian oletetussa paikassa, Länsimuurilla sekä ihailemassa Öljymäkea (no se on ainakin varmasti Öljymäki, sitä ei tarvitse arvailla) Siionin vuorelta. Kuten huomaatte, kaikki on oletusta, kun kyse on niin vanhoista asioista, mutta ehkä lähinnä tärkeintä on paikkojen symboliarvo ja tieto siitä, että täällä jossakin ne ovat tapahtuneet. Ai niin ja ehdottomasti on mainittava vielä vapaa-ajanviettotavoista lukeminen. Täällä keskuksessa on nimittäin kohtuullisen hyvä suomalainen kirjasto (jota olen myös päässyt aakkostamaan), jonka aarteita olen ahminut jo monta viikkoa.

Vapaa-aikana olen päässyt myös edistämään Suomessa maaliskuussa jatkuvaa päättöharjoitteluani, sillä olin tänään observoimassa eräässä koulussa neljää englannin tuntia ja viimeisellä tunnilla pääsin yhtäkkiä villien ysiluokkalaisten poikien apuopeksikin. Ensi viikolla pääsen toivottavasti seuraamaan kotitalousopetusta ja muita taide- ja taitoaineita toiseen kouluun. Sitä odotellessa!

Kielisekamelskaa, kuperkeikkoja ja kouluvierailuja

Ei pitäisi koskaan luvata mitään. Vaikka juhlallisesti vakuutin, että tekstejä tänne ilmestyisi joka viikko, niin saman tien sateet tulivat ja pilasivat ajatukseni. Viime viikonloppuna ja ja vielä tämän viikon alussa satoi ja ukkosti pari päivää ja sateella tämä langaton netti ei suostu toimimaan. Tai ainakaan mitään loogisempaa selitystä en ole vielä keksinyt. Sateista ja säästä voisin mainita sen verran, että täällä on ollut ennätyslämmin tammikuu ja lämpötila on pysytellyt yli 20 asteessa aina viime viikonloppuun saakka, jolloin tuo kamala sade alkoi. Vettä nimittäin tulikin sitten oikein kunnolla ja suomalaiset sateet kalpenivat niiden rinnalla hetkessä. Kumisaappaita tuli ikävä. Tämä sateen määrä ei ollut pelkkää omaa kuvitelmaa, sillä jälkeenpäin todettiin, että Jerusalemissa ei ole 40 vuoteen satanut yhtä paljon ja Kuolleen meren tienoilla ja yleensä etelämmässä sateet olivat pyyhkäisseet useamman tien mennessään. Nyt sää on selkeä, mutta selvästi hieman kylmempi, ehkä siis saamme vielä lunta.

Kahden viikon aikana on tapahtunut vaikka mitä ja tuntuukin siltä, että olen ollut täällä jo iäisyyden, vaikka aikaa on kulunut vasta vajaa neljä viikkoa. Viime postauksessa olin seuraavana vapaapäivänä lähdössä vanhaan kaupunkiin, mutta lähdinkin Helenan (toinen kämppiksistäni ja vapaaehtoisena täällä) kanssa Yad Vashemiin. Yad Vashem tarkoittaa ikuista nimeä (Nimi tulee Jesajan kirjasta, Jes. 56:5 "--saavat kunniakkaan nimen pyhäkössä, muurieni sisäpuolella. Heillekin minä luon muistomerkin, poikia ja tyttäriä kestävämmän, annan nimen, joka ei koskaan katoa.") ja on muistomerkki ja museo, joka on perustettu toisen maailmansodan juutalaisvainojen muistoksi. Israelin valtio lupasi, että ei koskaan unohda näitä tapahtumia ja perusti tämän paikan vuonna 1953. Museo on aivan ihanalla paikalla ja näkymä alas laaksoon on mahtava. Itse museo oli vaikuttava ja aiheutti suoranaisen infoähkyn. Materiaalia oli niin paljon, ettei millään kaikkea ehtinyt tai jaksanut lukea. Museon lisäksi Yad Vashemissa monia muistomerkkejä, kuten lasten muistomerkki, sekä esimerkiksi holokaustitaiteen museo. Kiersin pelkän museon, koska sekin otti henkisesti jo niin paljon voimille. Jos Door of Hope veti hiljaiseksi, niin sen teki kyllä tämäkin paikka. Vaikka toisesta maailmansodasta ja juutalaisvainoista on nähnyt varmasti satoja elokuvia ja dokumentteja, niin kyllä todelliset faktat ovat kaikkein kauhistuttavampia. Näin useamman ihmisen itkevän, eikä itku ollut kaukana itsellänikään. Kun olen vähän toipunut, niin menen käymään Yad Vashemissa varmasti uudestaan.

Edellisen blogipäivityksen jälkeen olen päässyt tutustumaan jo laajalti täällä tapahtuvaan työhön kuten olin toivonutkin. Heti maanantaina pääsin mukaan seuraamaan ja vähän ohjaamaankin seurakunnan lasten kerhoja. King's Kids -kerhossa on lapsia nelivuotiaista aina teini-ikäisiin saakka ja voitte kuvitella, kuinka paljon lähtee ääntä noin 30 lapsesta, kun kaikki ovat yhtä aikaa syömässä. Yhteisen ruokailun jälkeen jakaannutaan ryhmiin iän, kielen ja jonkun verran intressien mukaan. Parin tunnin aikana on ohjelmassa yleensä laulua, liikuntaa, kuoroa, tanssia, draamaa jne. Olen ollut auttamassa kahtena maanantaina ja olemme oman ryhmämme kanssa harjoitelleet akrobatiaa (kuperkeikkoja, kärrynpyöriä yms), filmanneet lyhytelokuvaa ja leikkineet pallopelejä. Helmikuussa astun remmiin vielä vähän enemmän ja mun vastuulla on aina jonkun ryhmän activity-osuus ja milloin mitäkin. Tänään lähden isompien lasten kanssa leirille, joka kestää yön yli. Vähän kyllä jännittää, sillä en yhtään tiedä, mitä siellä tapahtuu.
Kerhonohjaamisen lisäksi olen ollut tutustumassa kummilapsityöhön. SLS:lla on kummilapsitoimintaa useassa maassa ja niin myös täällä. Suomalaiset lahjoittajat voivat siis saada itselleen kummilapsen ja tietyllä summalla kuukaudessa tukea lapsen koulunkäyntiä. Kummilapsia on useassa eri koulussa ja olemmekin tehneet kaksikin vierailua muurin toiselle puolelle Länsirannalle. Kävimme siis kummilapsityöstä vastaavan kanssa päivän keikalla sekä Ramallahissa että Betlehemissä. Vierailut olivat pikaisia ja sujuivat kaavalla jutustelua, kahvinjuontia ja kiertelyä kouluissa. Oli jännittävää olla vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Jerusalemista, mutta kuitenkin jo muurin toisella puolella. Mennessä ei tarvinnut odotella, mutta takaisin tullessa saikin sitten jonottaa. Ramallahissa olimme liikenteessä julkisilla, joten passitarkastusta varten piti nousta bussista ja jonottaa sellaisissa karsinoissa puoli tuntia (välillä kuulemma jonottaminen kestää yli tunninkin). Onneksi meillä ulkomaalaisina ei yleensä ole mitään hätää, jos vain viisumi on kunnossa. Betlehemissä jonotimme omassa autossa saman vähän reilun puoli tuntia ja pääsimme tarkastuksesta aika vähällä. Voi niitä parkoja, jotka joutuvat tulemaan tuon tarkastuksen läpi joka päivä. Näiden koulujen lisäksi kävimme myös yhdessä lähellä olevassa koulussa täällä Jerusalemissa. Kouluvierailut olivat sen verran mielenkiintoisia, että elättelen toiveita päästä niihin vielä uudestaan ja ehkä jopa seuraamaan tunteja (jotka ovat arabiaksi tai hepreaksi...).
Kolmas työmuoto, johon olen jo päässyt vähän tutustumaan, on kiinalaisten parissa tehtävä työ. Täällä on paljon kiinalaisia työläisiä ja heitä autetaan muun muassa tulkkaamalla ja pitämällä heille kiinankielisiä iltoja. Vaikka en mitään ymmärräkään (osaan sanoa hei ja kiitos kiinaksi), niin kuuntelen aina lumoutuneena kiinankielistä puhetta.

Vaikka virallista ohjelmaa on riittänyt, niin kyllä vapaa-aikaakin on ollut. Olen harmitellut, kun täällä liikuntamahdollisuudet ovat aika rajoitettuja, sillä ruumis huutaa jo hikoilua ja pientä rääkkäämistä. Sain kuitenkin vinkin parista paikasta ja niin viime viikolla marssin YMCA:n hulppeahkoon hotelliin, jonka alakerrassa on kuntosali, uimahalli ja erillinen firma, joka tarjoaa tunteja aina hiphopista ja joogasta vatsatanssiin. Liityin jäseneksi kahden kuukauden ajaksi ja nyt olenkin ahkerasti käynyt melkein joka päivä jumpassa tai salilla. Pieniä kulttuurielämyksiä ja -yhteentörmäyksiä on tietysti sattunut, mutta kivaa on ollut. Tunnit ovat yleensä englanniksi, mutta eilen ohjaaja tunnin alun jälkeen taisi vähän unohtaa, että ohjeita piti antaa englanniksi ja puhui lähinnä hepreaa. Eipä se haitannut, sillä opin numerot 1-8 hepreaksi, tosin vain takaperin.
Hepreasta puheenollen, olin tällä viikolla myös ensimmäisellä hepreantunnilla. En siis osannut yhtään hepreaa tänne tullessani, mutta olen vähän yrittänyt napata sanontoja toisten puheista ja yrittänyt kysellä tärkeitä sanoja. Hankalaksi kaiken tekee se, että hepreaa tosiaan kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla ja usein vokaalit jätetään kokonaan merkitsemättä. Hiukan siis haastetta tähän opiskeluun. Hepreantunnit ovat alkaneet jo joskus aikaisemmin ja koko muu ryhmä on edellä aika paljon. Niinpä olimme lähinnä kuunteluoppilaina Pirjon (toinen kämppis ja vapaaehtoinen) kanssa. Koetan nyt itse opiskella edes lukemaan ja mennä sitten uudestaan tunnille, jolloin siitä olisi vähän hyötyäkin. Onneksi muuallakin oppii eli vaikkapa noilla jumppatunneilla ja osaan jo monta laulua hepreaksi (ei kyllä ole mitään hajua, että mitä niissä lauletaan). Kielenopiskelua vaikeuttaa kuitenkin tämä kielien sekamelska, sillä täällä puhumme paljon suomea ja tietysti englantia. Heprean lisäksi toinen valtakieli on arabia, sitäkin osaan pari sanaa. Täällä kuulee myös paljon venäjää ja seurakunnassa on venäläisiä työntekijöitä sekä kävijöitä. Keskuksessa kuulee myös kiinaa ja thai-kieltä. Ehkä täältä tullessani osaan siis vähän hepreaa, arabiaa, venäjää, kiinaa ja thaita.
Kävin viime viikonloppuna testaamassa myös paikallisen elokuvateatterin annin. Täällä ei ilmeisesti ole kovin montaa teatteria ja muutama on juuri lopetettu. Ehkä juuri siksi tuntui siltä, että tilanne oli hyvin juhlallinen ja lippuluukulle oli aikamoiset jonot. Kävin siis katsomassa Julie & Julian. Leffa oli oikea hyvän mielen elokuva, joka perustuu kahteen todelliseen tarinaan. Oli kuitenkin virhe mennä katsomaan se nälkäisenä, sillä kaikki elokuvan ruoat toivat veden kielelle (myös Chris Messina oli aika syötävän näköinen).

No niin, tulipas taas tekstiä. Nyt menen lounaalle ja sitten ryhdyn pakkaamaan leiriä varten. Lisää kertomuksia taas viikon päästä, jos vain sateet pysyvät poissa!

אני לא יכול באמת כל כך הרבה עברית

Toivottavasti kukaan hepreantaitoinen ei lue tätä blogia, sillä teen otsikossa erään tunnustuksen. Siitä ehkä myöhemmin lisää.

Melkein kaksi viikkoa takana ja monta vielä onneksi edessä. Göteborgissa blogin päivittäminen kävi loppua kohden suorastaan ylivoimaiseksi kaiken kiireen ja muun keskellä, mutta nyt olen tehnyt juhlallisen päätöksen kirjoitella tänne viikon välein. Saa nähdä kuinka kauan tämä juhlallinen lupaus pitää.
Näihin muutamiin viikkoihin täällä on mahtunut yllättävän paljon ohjelmaa, vaikka tavallinen arkeni onkin lähinnä vessojen jynssäämistä, tiskaamista, lattioiden luuttuamista ja muuta ei-niin-kovin-mielenkiintoista. Heti ensimmäisellä viikolla, uudenvuodenaattona, pääsin talkoolaisten (jotka mukavasti herättivät mut joka aamu seitsemältä aloittaessaan vasaroinnin ihan ikkunani alla...) mukana Kuolleelle merelle. Kävimme ihan pikaisesti katsomassa Qumranin (siis sen paikan, jossa essealaiset muinoin elivät ja josta 1900-luvun puolivälissä löydettiin valtava määrä kirjakääröjä, joissa oli siis Vanhan Testamentin kirjojen käsikirjoituksia) ja jatkoimme sitten Masadaan. Sinne olisi voinut kävelläkin, mutta hirveässä helteessä ja kiireellisellä aikataululla se ei houkutellut oikeastaan ketään, ja niin valitsimme köysiradan ja hissin, joka kuljetti meidät ylös. Masada puolestaan on vuori, jossa kuningas Herodeksella oli temppeli. Sinne asettuivat viimeiset kapinalliset juutalaiset v. 72 jKr, ja jonne roomalaiset yrittivät hyökätä. Kun roomalaiset viimein onnistuivat, ylhäällä vuorella ei ollut enää ketään elossa. He olivat heittäneet arpaa tappovuoroista ja niin lopulta kaikki juutalaiset olivat kuolleet, sillä he eivät halunneet taipua Rooman vallan alle. Että näin tarina kertoo. Maisemat Masadan huipulta olivat mahtavat ja entisöinnissä on tehty hienoa työtä. Yhtään en ihmettele, että paikka on Unescon maailmanperintökohde. Masadalta alas laskeuduttuamme oli edessä tärkein eli polskuttelu Kuolleessa meressä. Rannalle pääseminen maksoi, mutta oli sen arvoista. Iho oli melkein kuin silkkiä mutahoitojen (ihan itse se muta kyllä piti iholle hieroa) ja rikkikylpyjen jälkeen! Me olimme melkein ainoat turistit koko rannalla, koska on muka niin kylmä, mutta suomalaiselle 20-asteinen merivesi on juhlaa. Itse uusivuosi vaihtui aika huomaamatta ja olin niin väsynyt, että kävin heti puolenyön jälkeen nukkumaan muutamien rakettien paukkuessa.
Ensimmäisenä sapattina pääsin kokemaan, ensinnäkin kaupungin hiljentymisen (täällä kaikki kaupat sulkeutuvat, julkinen liikenne yms. lakkaa täysin perjantaina iltapäivällä ja palautuu taas normaaliksi lauantai-iltana. Eri asia on tietysti sitten tuolla itäpuolella kaupunkia), mutta myös oikean jumalanpalvelusmaratonin. Ensimmäiseksi oli suomalainen jumalanpalvelus täällä keskuksessa. Kirkkokahveille olimme laittaneet tarjolle kaikenlaista suomalaista herkkua aina karjalanpiirakoista lähtien. Sitten hepreankielinen jumalanpalvelus (joka käytännössä on hepreaksi, englanniksi ja venäjäksi) edelleen samassa kirkossa ja lopuksi illan pimetessä menin vielä Mikon ja Pirjon mukana vastapäätä olevaan kirkkoon jonkinlaiseen iltatilaisuuteen. Ja päivällä olin vielä töissä eli maratonia tämä kyllä melkein vastasi.
Muuhun kuin siivoukseen tutustuminen on vähän päässyt jo vauhtiin tällä viikolla, kun olin vierailemassa Tel Avivissa ja Door of Hopessa. Kokemus oli lievästi sanottuna järkyttävä. Door of Hope on prostituoiduille tarkoitettu paikka, jossa he voivat käydä suihkussa, saada ruokaa, puhtaat vaatteet ja nukkua sekä yleensä tuntea hetken ihmisarvoa. Nämä naiset käyttävät oikeastaan aina huumeita ja näyttivätkin siltä. Jos joskus olen tuntenut itseni erilaiseksi, niin tuolla. Naiset, joita näin, olivat lähinnä vapisevia luurankoja, joiden seuraavasta liikkeestä tai teosta ei voinut olla varma. Vähemmästäkin vetää hiljaiseksi. Myös koko seutu oli aika mielenkiintoista, sillä kadut olivat täynnä epämääräisen näköisiä miehiä ja joka toinen liike oli bordelli (jotka tietysti avautuivat vasta illalla). Door of Hope pyörii neljän työntekijän voimin, joiden täytyy olla superrohkeita tehdäkseen tuollaista työtä. Minusta siihen ei taitaisi olla.
Järkyttävistä kokemuksista sitten taas mukavampiin eli vaikkapa leipomiseen! Olen näiden parin viikon aikana saanut tehdä jo pari täytekakkua, ruisleipää ja sämpylöitä. Täytekakku tuli talkoolaisille läksiäisiksi. Tekeminen oli hiukan haastavaa, kun pussien kyljissä kaikki tekstit ovat usein vain hepreaksi, niin mietitytti, että mitäköhän jauhoja sitä on taikinaan laittamassa. Kakut kuitenkin onnistuivat lopulta hyvin. Ruisleivän leipominen oli jännittävää, sillä taikina oli itse hapatettua. Yksi talkoolaisista oli sen tänne tullessaan laittanut hapattumaan, mutta se ei ehtinyt valmiiksi ennen kuin heidän oli määrä lähteä Suomeen. Niinpä mä perin sen ja leivoin sitten ruisleipää (vähän täytyy kyllä vielä harjoitella...). Nyt on juuri seuraavia leipiä varten jo vartomassa! Sämpylöitä olen leiponut aamupuuron tähteistä pari kertaa vaan omaksi huvikseni, mutta myös mukavuudenhalusta, sillä se on kivempaa kuin tiskaaminen.
Hauskaa on ollut myös Saaran kanssa, joka on mumminsa kanssa täällä lomalla. Saara on siis mun työkaveri jo parilta kesältä ja olemme yhdessä viettäneet mummivapaata parina iltana shoppaillen ja syöden hyvin. Huomenna varmaan näemme taas. Huomenna vietän myös hyvin ansaittua vapaapäivää, jolloin voisi taas lähteä tutustumaan kaupunkiin. Vanhan kaupungin muurit kätkevät sisälleen sokkeloita, joista useat ovat vielä käymättä. Via Dolorosa, Itkumuuri, ja basaarikaupat on jo bongattu, mutta täytyy ehkä lähteä vielä uudelle tutkimusmatkalle.

Luvatussa maassa

Shalom!

Nyt päästään viimein nykyhetkeen tässäkin blogissa. Tällä hetkellä asemapaikkani on siis Jerusalem, pyhä kaupunki, ja nimenomaan vähän niin kuin kaikkien pyhä kaupunki, niin kristittyjen, juutalaisten kuin muslimien. Täällä nämä kaikki uskonnot ovat hyvin edustettuina, samoin kaikenlaiset rodut ja kansallisuudet, sillä onhan Jerusalem ja Israel kolmen mantereen, Euroopan, Aasian ja Afrikan, risteyskohdassa. Syy siihen, että olen nyt täällä, on harjoittelu. Olen käynyt SLS:n esikoulutuskurssin ja päässyt sitä kautta harjoitteluun. Ykköstoiveinani kohdemaaksi olivat hieman kaukaisemmat maat, mutta ehkä on tarkoitus, että olen nyt täällä.
Lähdin matkaan Helsingistä 27.12 ihan aamusta. Lensin Air Balticilla Riikaan ja melkein tylsistyin kuoliaaksi Riikan täysin kuolleella lentokentällä, josta edes hädin tuskin sai ruokaa. Monen tunnin odottelun jälkeen astuin viimein Tel Aviviin menevään koneeseen. Tel Aviviin saavuttiin puolen yön paikkeilla ja rajavirkailijoiden & passintarkastajien tiukkojen kysymysten jälkeen sain viimein matkatavarat. Lentokentän ovista ulos astuessani vastaan löi kuuma ja tukahduttava, etelän maille tyypillinen ilma. Totesin talvitakkini olevan liikaa. Löysin helposti Jerusalemiin menevän sherut-taksin ja noin tunnin köröttelyn jälkeen kolkutin Shalhevetyah-keskuksen porttia. Kahden maissa pääsin viimein nukkumaan.
Seuraavana aamuna laahustin vielä horteessa ja unenpöppörössä aamupalalle (oliiveja, tonnikalaa, fetajuustoa, jogurttia, hilloa, raejuustoa, greippiä, keitettyjä kananmunia ja vihanneksia, mutta mitään näistä ei kuulu laittaa leivän päälle!). Aamupalan jälkeen sain opaskierroksen keskuksessa.
Selvennykseksi sen verran, että asun tässä keskuksessa (jaan huoneeni tällä hetkellä kahden muun vapaaehtoisen kanssa), joka on suomalaisten ylläpitämä. Villi veikkaukseni onkin, että tulen tämän 2,5 kuukauden aikana puhumaan eniten suomea. Keskus toimii hostellina ja työtehtäviini kuulukin paljolti siivousta, jonkun verran keittiöhommia ja muuta yleistä työtä täällä keskuksessa. Lisäksi pääsen tutustumaan (tai niin on ainakin tarkoitus!) SLS:n toimintaan täällä ja toivottavasti ympäri Israelia. Haluaisin ehdottomasti ainakin päästä seuraamaan keskuksessa kokoontuvien lasten kerhojen toimintaa. Katsotaan kuinka käy. Töitä on kuutena päivänä viikossa ja kuusi tuntia päivässä. Keskus pyörii osittain palkatun henkilökunnan ja osittain vapaaehtoisin voimin. Vapaaehtoiset tulevat Suomesta yleensä pariksi kuukaudeksi, palkallisista työntekijöistä osa on paikallisia (jo nyt on huomattavissa mielenkiintoisia kulttuurieroja puhtaanapidossa, tiskauksessa jne... Ikävä on suomalaisia moppeja!).
Kaupunkia olen nähnyt vielä hyvin vähän, mutta jo nyt olen aivan hämilläni asuessani kaikkien näiden kuuluisien paikkojen vieressä. Siis kaikki Raamatusta tutut paikat, jotka ovat tulleet tutuiksi jo ala-asteella, ovat ihan kivenheiton päässä! Golgata ja Jeesuksen hauta ovat ihan vieressä, Öljymäki myös, vanhan kaupungin itkumuuri ja lista jatkuu loputtomiin, kun otetaan mukaan lähikaupungit eli vaikka Betlehem. Teologian (sivuaine)opiskelija on innoissaan! Kaupunki hämmästytttää myös jo mainitulla kansallisuuksien ja uskontojen moninaisuudella. Asun aivan juutalaiskorttelien vieressä ja meidän katumme vilisee ortodoksijuutalaisia mustine pukuineen ja kikkuroineen ja tavallisillakin juutalaismiehillä on vähintään kipa päässä. Tästä muutaman korttelin päästä alkaa arabialue, jossa kadut täyttävät huivipäiset naiset. Täällä on myös ihan normaalia nähdä sotilaiden (miehiä ja naisia) kulkevan konekiväärien kanssa kadulla. Puheensorinassa kuulee niin hepreaa kuin arabiaakin. Onnekseni katukyltit ovat sentään heprean lisäksi englanniksi, sillä heprea on minulle kyllä täyttä hepreaa! Vaikka täällä on paljon uutta, niin viikon olemisen jälkeen tunnen oloni jo yllättävän kotoisaksi (Jerusalem muistuttaa paljolti - niin hyvässä kuin pahassa - Istanbulia, joten ehkä siitä tämä nopea sopeutuminen). Kotoisuuden tunteen saavuttamista on kyllä paljon helpottanut ympärillä jatkuvasti kuuluva suomen kieli ja sauna, joka täällä tietysti on (eihän suomalaiset voisi olla ilman!).

EB oli siististi cool

Siteeraan itseäni, tai oikeammin olen laiska enkä jaksa kirjoittaa samaa juttua neljättä kertaa, ja laitan tähän itse kirjoittamani lehtijutun seuraavasta seikkailustani eli EB:stä. Juttu on ilmestynyt useammassa partiojulkaisussa hieman eri versioina (Hämeen Viesti 4/2009, Partiopolku 4/2009, Töräys 2(?)/2009, tekstin asettelu on mitä sattuu, koettakaa kestää). Göteborgista paluun jälkeen olin siis pari viikkoa Suomessa ja sitten lähdin taas maailmalle:

"EB oli siististi cool
Explorer Belt Iso-Britanniassa 29.6.-1.8.2009


Explorer Belt, eli tuttavallisemmin EB, on joka toinen vuosi jossain Euroopan maassa järjestettävä partioseikkailu 16-26 -vuotiaille. Reissun päätarkoituksena on vaeltaa 200 kilometriä pareittain ja suorittaa erilaisia projekteja. Vaellusosuuden jälkeen tutustutaan kohdemaahan vielä muutaman viikon kiertoajelulla. Matkaan voi vaeltajana lähteä vain kerran. Aikaisempina vuosina EB on ollut mm. Ranskassa, Itävallassa ja Sveitsissä. EB:iä ympäroi salaisuuden verho ja kaikki sille joskus osallistuneet ovat vaitonaisia siitä, mitä reissussa oikeasti tapahtuu. Vakiovastaus kysymyksiin on :"Kaikki selviää aikanaan." Itse EB:lle nyt osallistuneena liityn tähän samaan seuraan, joten paljon on jätettävä edelleen salaisuudeksi.
Tänä kesänä Iso-Britanniaan matkanneeseen EB-joukkioon kuului 32 vaeltajaa, kuusi johtajaa, matkanjohtaja sekä bussikuskimme Jouni, joka oli jo suoranainen EB-konkari. Hakijoita oli ollut tuplamäärä, joten johtajistolla oli ollut suuri urakka karsia tällä kertaa sopivimmat lähtijät. Keväällä järjestettiin yksi tapaaminen, jossa vaellusparit tapasivat toisensa. Osa lähti matkaan tutun parin kanssa, mutta minä olin hakenut yksin ja johtajisto oli valinnut vaellusparikseni hämäläisen Saaran Tampereelta. Jo heti ensi tapaamisella Saaran kanssa tuntui siltä, että johtajiston tekemä paritus oli onnistunut todella hyvin.
Jännittämisen, useiden sähköposti- ja tekstiviestien, vaatteiden nimikoimisen sekä paniikinomaisen pakkaamisen jälkeen kokoonnuimme maanantaina 29. kesäkuuta Turkuun. Bussin pakkaaminen oli suoranainen taidonnäyte, sillä jokaisella oli mukanaan rinkka, päiväreppu, muuta sälää ja bussikuski-Jounilla vielä pyörä. Illalla astuimme laivaan, joka kuljetti meidät Tukholmaan. Tukholmasta jatkoimme seuraavana aamuna Tanskaan ja Tanskan läpi vielä Saksaan saakka, jossa yövyimme. Päivän aikana arvoimme itsellemme uudet bussiparit, jonka vieressä istuttiin yksi päivä. Tämä käytäntö oli meillä koko matkan ajan, jolloin joka päivä tutustui uuteen ihmiseen. Saksasta matkaa jatkettiin Hollantiin ja aina rannikolle eli Amsterdamiin saakka. Siellä nousimme taas laivaan. Malttamattomina odotimme, että saimme laivaliput käsiimme, jolloin selvisi viimein määränpää: Newcastle! Olisimme siis menossa hyvin luultavasti Skotlantiin. Seuraavana aamuna jalkamme koskettivat viimein Iso-Britannian maaperää ja jännitys tiivistyi entisestään. Koko bussimatkan ajan olimme nenä kiinni ikkunassa lukemassa tiekylttejä, jotka vahvistivat edelleen käsitystä Skotlannista. Muutaman tunnin ajon jälkeen saavuimme Haddingtoniin paikallisten partiolaisten kololle. Kun bussi oli saatu tyhjennettyä, alkoi vimmattu pakkaaminen vaellusta varten. Pohdimme Saaran kanssa jokaisen varusteen kohdalla, mitä todella tarvitaan ja sahasimme jopa tiskiharjasta varren pois grammojen vähentämiseksi. Ilta oli taas täynnä jännitystä, kaaosta, lokikirjan kirjoittamista ja kolmen minuutin suihkuvuoroja.
Aamulla koitti hetki, jota kaikki odottivat, kun pudotusbussi starttasi puoli kymmenen maissa. Kymmenen jälkeen pudotettiin ensimmäinen pari jonnekin päin Skotlantia tai Englantia, emme olleet varmoja, koska karttoja meillä ei tietystikään ollut. Näin jatkui koko päivän ja parit yksitellen jäivät jonnekin horisonttiin. Päivä tuntui loputtomalta, mutta iltapäivällä viimein pääsimme mekin Saaran kanssa matkaan. Matkaevääksi saatiin näkkileipää ja myslipatukoita sekä vaelluskuori. Kuoresta löytyi kartta, hiukan rahaa sekä ohjeet vaellusta varten. Ensimmäisenä tehtävänä oli selvittää olinpaikkamme. Meidän tapauksessamme se ei ollut vaikeaa, sillä olimme erään kansallispuiston reunalla. Koska päivä oli jo pitkällä, lähdimme kävelemään reippaasti. Muutaman tunnin ja 12 kilometrin jälkeen löysimme yösijan erään Steven luota. Oli mahtava päästä sänkyyn nukkumaan jo heti ensimmäisenä yönä. Seuraavana aamuna Steve vei meidät aikaisin aamulla kettukoirafarmille, jossa hän työskenteli. Pääsimme Steven ja muiden kanssa lenkittämään 80 koiran laumaa. Olimme Saaran kanssa aivan ällistyksissämme näin mahtavasta aloituksesta vaelluksellemme. Aamupäivällä jatkoimme matkaa. Tämän päivän matkasta oli suunnitteilla todella pitkä, sillä myöhäisen pudotusajankohdan takia olimme huolissamme kilometrien taittumisesta. Päivästä tulikin todella pitkä ja tuskainen. Jalkani nimittäin saivat ensimmäiset mahtavat rakkonsa ja kun illalla mittasimme kävellyt kilometrit, totesimme kävelleemme maratonin eli 42 kilometriä! Pääsimme kuitenkin laittamaan telttamme erään perheen pihaan ja saimme käyttää heidän kylpyhuonettaan. Kuulimme jälkeenpäin, että perheen äiti on kuningattaren jonkin sortin alueellinen hovineito. Kolmannen vaelluspäivän ongelmaksi muodostui puhelimen löytäminen, sillä tarkoitus oli soittaa johtajistolle, kertoaksemme sijaintimme. Asiaa hankaloitti kova myrsky, joka aiheutti sähkökatkoksen ja kaikkien ladattavat puhelimet olivat mykkinä. Lopulta iltapäivällä saimme käyttöömme erään ystävällisen miehen puhelimen. Vastoinkäymiset eivät loppuneet tähän, sillä kesken päivän jouduimme vaihtamaan myös reittisuunnitelmaa, sillä erään moottoritien yli ei päässyt mistään kohtaa. Niin päädyimme pieneen Innerwickin kylään, jossa majoituspaikan löytäminen ei ollut kovin helppoa. Lopulta pääsimme nukkumaan erään koulun takapihalle, ihan luvan kanssa kylläkin. Illan ajaksi sateensuojaan meidät otti eräs partiolainen Moraq. Hän kertoi paljon paikallisesta partioinnista sekä omasta skottilaisesta klaanistaan. Moraq ruokki meidät hyvin ja halusi tutustuttaa meidät myös skottilaiseen ruokakultuuriin. Niinpä pääsimme itse tekemään skottilaisia skonsseja eli eräänlaisia teeleipiä Moraqin opastuksella. Illalla teltassa nautimme itse tehtyjä skonsseja ja Saara puhkoi taas rakkojani. Jalkani olivat todella kipeät ja päätimme, ettei lähdetä ylittämään yhtään vuoristoa, vaikka mieli tekisi.
Aamulla sanoimme taas hyvästit näille ystävällisille ihmisille ja suuntasimme kohti rannikkoa. Kilometrit taittuivat, mutta jalkani sanoivat jokaisella askeleella enemmän ja enemmän vastaan. Illansuussa en pystynyt enää kävelemään ja päätimme jo kysellä yösijaa. Oli hyvä, että aloitimme ajoissa, sillä yöpaikkaa ei irronnut mistään pariin tuntiin. Epätoivo oli jo aika suuri, kunnes eräs nainen keksi lähellä asuvan erään partioperheen. Perhe oli aivan mahtava, sillä saimme illan aikana paljon hyvää ruokaa ja he veivät katsomaan majakkaa sekä läheistä rannikkokaupunkia. Kaiken huipuksi pääsimme vielä sisään nukkumaan. Seuraavana aamuna olin päättänyt taas kokeilla vaelluskengillä kävelemistä. Olin siis viimeiset 50 kilometriä kävelyt sandaaleilla ja nyt oli taas aika vaihtaa kunnon kenkiin. Tämä jäi yritykseksi, sillä jalkoihin sattui niin paljon. Yhtäkkiä perheen äiti kysyi, mikä on kengännumeroni ja samassa hän jo toi eteeni kahdet vaelluskengät. Toiset sopivat hyvin ja niinpä vanhat vaelluskenkäni saivat hyvän kodin tässä skottilaisessa perheessä. Sitten matka jatkui, mutta paljon paremmalla mielellä, kun jalkoihin ei enää sattunut niin paljon. Iltapäivällä saavuimme vanhaan kartanoon, joka toimii nykyisin museona. Kysyimme, löytyisikö meille jotain hommia, joissa voisimme auttaa. Saimme yösijaksemme vanhan mökin, jonka siivosimme. Seuraavana päivänä pesimme kahvilan ikkunat ja vaivanpalkaksi saimme kahvilasta peribrittiläisen aamupalaa makkaroineen ja black puddingeineen sekä päivällistä. Työn lomassa kävimme opastetulla kartanokierroksella. Oppaamme Julian oli kiinnostunut kuulemaan reissustamme ja hän kutsuikin lopulta meidät perheensä luokse seuraavaksi yöksi. Julianin luona olimme kuin kunniavieraita, sillä meille tarjottiin mahtava ateria ihanien alku- ja jälkiruokien kera. Julianin vaimo pesi pyykkimme sekä pääsimme kylpyyn ja muhkeisiin lakanoihin nukkumaan. Aamulla meidät varustettiin vielä eväillä ja taas matka jatkui, tällä kertaa kohti Kelsoa. Kelson torilla törmäsimme toiseen vaelluspariin. Oli hauska päästä vaihtamaan kuulumisia viikon varrelta. Kelsossa meille yösijan antoi pastori Tom. Hän itse teki illan töitä, mutta me pääsimme taas käyttämään suihkua ja keittiötä ja jopa vilkaisemaan televisiota. Viimeinen kokonainen vaelluspäivä tuntui mahtavalta, sillä muutamina edellisinä päivinä käveleminen tuntui jo hiukan tylsältä. Nyt maali alkoi jo häämöttää ja illalla meni 200 kilometriä rikki. Se antoi uutta puhtia. Saavuimme illaksi jo maalikaupunkiimme Melroseen ja matkalla näimme useammankin vaellusparin, sillä kaikki suuntaisivat yöksi lähelle maalia. Me pääsimme yöksi erään miehen luokse, joka illan keskustelujen aikana osoittautui Melrosen pormestariksi! Ei siis hassumpi paikka yöpyä. Viimeisenä aamuna suorastaa juoksimme Saaran kanssa maaliin. Kävelimme varmuuden vuoksi ylimääräisiä kilometrejä ja menimme sitten odottamaan omaa vuoroamme parkkipaikalle, jonne melkein kaikki muutkin vaellusparit olivat kokoontuneet. Oli mahtava nähdä kaikkia 10 päivän jälkeen ja kerrottavaa riitti.
Vaelluksen jälkeen alkoi tuomarointiaika. Oleskelimme siis viisi päivää Haddingtonissa ja Edinburghissa. Pääsimme esimerkiksi pelaamaan golfia ja rugbya, kisaamaan hiekkalinnan rakentamisessa, tutustumaan Edinburghin linnaan ja moniin muihin kaupungin nähtävyyksiin. Myös paikalliset partiolaiset kestittivät meitä useampaan kertaan. Juhlaillallinen oli mahtava ja lisäksi paikalliset opettivat meille useamman kansantanssin. En muista, koska olisin ollut niin hikinen kuin sen monen tunnin tanssimisen jälkeen. Juhlaillalliselle oli kutsuttu myös säkkipilliorkesteri ja runonlausuja. Tuomarointiaika huipentui Presentation Dinneriin. Vierailimme ensin viskitislaamossa ja sitten nautimme juhla-aterian, jossa saimme todistukset, vyömerkit ja neljä paria vielä EB-vyöt.
Tuomarointiajan jälkeen alkoi paljon odotettu kiertoajelu. Kiersimme lähinnä ympäri Skotlantia niin pienissä kuin isommissakin kaupungeissa. Ensiksi kiertelimme Skotlannin Ylämaalla, jossa kävimme etsimässä Loch Nessin hirviötä, mutta otus ei ainakaan meille suostunut näyttäytymään. Sitten suuntasimme Isle of Skyelle, jossa valloitimme yhden huipun. Matkalla nähtiin myös Ben Nevis eli Britannian korkein huippu. Se jätettiin kuitenkin suosiolla väliin. Vierailimme myös Warwickin linnassa ja pääsimme seikkailupuistoon kiipeilemään ja temppuilemaan puiden latvoihin. Carlislessä paikalliset partiolaiset järjestivät meille barbeque-illan ja leikimme suomalaisia (väkivaltaisia!) ja brittiläisiä leikkejä. Matkan jälkeen huomasimme, että illanviettomme on päässyt YouTubeen saakka. Vietimme myös pari päivää Lontoossa tutustuen kaupunkiin erilaisten tehtävien avulla. Toisena päivänä pääsimme myös vapaasti shoppaamaan. Ennen ja jälkeen Lontoo-päivien kävimme myös Gilwell Parkissa ihailemassa mm. B-P:n jalanjälkeä ja partiomuseon aarteita.
Kiertoajelun jälkeen oli ikävä kyllä aika lähteä kotimatkalle. Reitti oli tuttu Hollanti-Saksa-Tanska-Ruotsi. Ruotsissa vietimme viimeisen yön leirikeskuksessa, jossa oli sauna. Tällainen asteittainen kotiutuminen Suomeen oli ehkä ihan hyvä asia, sillä reissussa oltiin siis yhteensä viisi viikkoa. Ihan viimeinen yö vietettiin laivalla, jossa valvottiin koko yö. Seuraavan aamun jäähyväiset Turussa 1. elokuuta kestivät pitkään ja olivat todella haikeita. Tältä matkalta jäi muistoihin mahtavia partiokokemuksia, joita en ikinä unohda. Sain myös 38 uutta ystävää, joita tulen kaipaamaan. Tämän oman EB:mme tiivistimme muutamaan asiaan; matka sisälsi ensinnäkin paljon läheisyyttä ja väkivaltaa, ja läheisyyden taas tiivisti eräs vaelluspari lausahdukseen: ”Sun hiki on mun hiki”. Yksinkertaisesti sanottuna EB on ainakin minulle yksi parhaimmista, ellei paras, partiomuisto. Jos siis uudet kulttuurit kiinnostavat, haluat kokea haasteita ja olet valmis viettämään partiokivaa viiden viikon ajan, lähde EB:lle. Se on mahdollista taas kahden vuoden päästä."

Vuoroin vieraissa osa 2

Tanskan pääkaupungin nähtyäni (jo kahdesti tänä keväänä) päätin, että on aika kunnioittaa myös Norjan pääkaupunkia läsnäolollani. Niinpä lähdimme toukokuun viimeisellä viikolla aamuvarhain Marian, Marin ja hollantilaisen Matthesjin kanssa bussilla kohti Osloa. Visiitti oli vain päivän mittainen, mutta kaikki tärkeät nähtävyydet tehokkaina turisteina katsastettiin. Vigelandin puisto kierrettiin Marin ja Marian kanssa, sillä arkkitehtiopiskelija Matthesj halusi käydä katsomassa jotaintosihienoajaarkkitehtuurisestimerkittävää. Matthesjin vaikuttamana vierailtiin arkkitehtuurin museossa ja käytiin tutustumassa Oslon oopperataloon (jonka katolla voi kävellä, niin siistiä!). Syötiin hyvin ja sitten hypättiin taas bussiin. Oslo vaikutti kivalta kaupungilta ja vähän kyllä harmitti, kun vierailu oli jäänyt näin viime tippaan ja kutistui siksi näin lyhyeksi reissuksi.

Omien matkailujen jälkeen pääsin taas toimimaan vieraiden vastaanottajana. Toukokuun viimeisenä päivänä sain Göteborgiin kaksi suomalaista kotitalousopettajaa, jotka osallistuivat Kotitalousopettajien liiton MultiHome-hankkeeseen. Hankkeessa tai projektissa vieraillaan eri maissa ja tutustutaan kotitalousopetukseen sekä monikulttuurisuuteen. Olen ollut mukana liiton kansainvälisyystoimikunnassa ja sitä kautta päätynyt Ruotsin maakoordinaattoriksi (muita kohteita ovat olleet Saksa, Kreikka ja tulossa vielä Viro, Irlanti ja Tanska). Tutustuimme Marjan ja Katariinan kanssa viikon aikana erilaisiin kouluihin Göteborgissa (matkalla myös Skövdessä) ja Uppsalassa sekä molemmissa kaupungeissa myös yliopistojen kotitalousopettajien koulutukseen. Aikaa jäi myös turistinähtävyyksille. Göteborgissa kävimme vastaanottavien kotitalousopettajiien kanssa ihanassa ravintolassa (ravintola oli myös kallis ja suosittu, pöytä pitää aina varata etukäteen) syömässä ja Uppsalassa saimme kutsun Karinin kotiin nauttimaan illallista. Uppsalassa käyminen oli minullekin uutta ja enkä valita myöskään hulppeasta hotellimajoituksesta. Viikko oli antoisa, vaikka tuottikin aika paljon stressiä etukäteen. Lisähankaluutta aiheutti asunnossani alkanut maalausurakka (onneksi pääsin evakkoon Sonjan luo!). Perjantai-iltana Marja ja Katariina lähtivät lentokentälle ja minä junalla Göteborgiin. Seuraavana aamuna en ollut vielä päässyt edes ylös sängystä, kun äiti ja isä soittivat ovikelloa. Se tarkoitti käytännössä pikaista pukeutumista, mutta myös sitä, että olisin kohta jättämässä Göteborgin taakseni. Hiukan äidin ja isän jälkeen saapui Laura vanhempineen. Laura on siis opiskelukaverini, joka on tulossa tänne syksyksi vaihtoon ja jolle tietysti kätevästi tämän kämpän diilasin. Laura kantoi tavaransa sisään ja sitten lähdimme yhdessä koko porukka kohti hotellia, jossa Lauran vanhemmat majoittuivat. Äiti ja isäkin päättivät jäädä samaan hotelliin ja syötiin ihana hotelliaamiainen. Seuraavan vajaan viikon aikana turistioppaan urani sai huipennuksen, kun vielä kerran sain esitellä rakasta kotikaupunkiani. Kiertelyn kohteina olivat tutut puistot, museot, Paddan-ajelu kanavissa ja hyvät ravintolat. Ikävän sivumaun viimeiset päivät saivat siitä, kun autoomme oli murtauduttu. Onneksi saatiin kuitenkin sopuhintaan uusi ikkunalasi ja päästiin ajelemaan Tukholman satamaan ehjien ikkunoiden kanssa. Laiva toi meidät Suomeen torstaina 11.6 ja aika haikeat olivat tunnelmat. Oli tietysti kivaa olla taas Suomessa, mutta olisin mielelläni jäänyt vielä ainakin kesäksi Göteborgiin. Tiedossa oli kuitenkin uusia seikkailuja, joita kohti oli mentävä. Niistä seikkailuista lisää tässä blogissa, pysykää kanavalla!