אני לא יכול באמת כל כך הרבה עברית

Toivottavasti kukaan hepreantaitoinen ei lue tätä blogia, sillä teen otsikossa erään tunnustuksen. Siitä ehkä myöhemmin lisää.

Melkein kaksi viikkoa takana ja monta vielä onneksi edessä. Göteborgissa blogin päivittäminen kävi loppua kohden suorastaan ylivoimaiseksi kaiken kiireen ja muun keskellä, mutta nyt olen tehnyt juhlallisen päätöksen kirjoitella tänne viikon välein. Saa nähdä kuinka kauan tämä juhlallinen lupaus pitää.
Näihin muutamiin viikkoihin täällä on mahtunut yllättävän paljon ohjelmaa, vaikka tavallinen arkeni onkin lähinnä vessojen jynssäämistä, tiskaamista, lattioiden luuttuamista ja muuta ei-niin-kovin-mielenkiintoista. Heti ensimmäisellä viikolla, uudenvuodenaattona, pääsin talkoolaisten (jotka mukavasti herättivät mut joka aamu seitsemältä aloittaessaan vasaroinnin ihan ikkunani alla...) mukana Kuolleelle merelle. Kävimme ihan pikaisesti katsomassa Qumranin (siis sen paikan, jossa essealaiset muinoin elivät ja josta 1900-luvun puolivälissä löydettiin valtava määrä kirjakääröjä, joissa oli siis Vanhan Testamentin kirjojen käsikirjoituksia) ja jatkoimme sitten Masadaan. Sinne olisi voinut kävelläkin, mutta hirveässä helteessä ja kiireellisellä aikataululla se ei houkutellut oikeastaan ketään, ja niin valitsimme köysiradan ja hissin, joka kuljetti meidät ylös. Masada puolestaan on vuori, jossa kuningas Herodeksella oli temppeli. Sinne asettuivat viimeiset kapinalliset juutalaiset v. 72 jKr, ja jonne roomalaiset yrittivät hyökätä. Kun roomalaiset viimein onnistuivat, ylhäällä vuorella ei ollut enää ketään elossa. He olivat heittäneet arpaa tappovuoroista ja niin lopulta kaikki juutalaiset olivat kuolleet, sillä he eivät halunneet taipua Rooman vallan alle. Että näin tarina kertoo. Maisemat Masadan huipulta olivat mahtavat ja entisöinnissä on tehty hienoa työtä. Yhtään en ihmettele, että paikka on Unescon maailmanperintökohde. Masadalta alas laskeuduttuamme oli edessä tärkein eli polskuttelu Kuolleessa meressä. Rannalle pääseminen maksoi, mutta oli sen arvoista. Iho oli melkein kuin silkkiä mutahoitojen (ihan itse se muta kyllä piti iholle hieroa) ja rikkikylpyjen jälkeen! Me olimme melkein ainoat turistit koko rannalla, koska on muka niin kylmä, mutta suomalaiselle 20-asteinen merivesi on juhlaa. Itse uusivuosi vaihtui aika huomaamatta ja olin niin väsynyt, että kävin heti puolenyön jälkeen nukkumaan muutamien rakettien paukkuessa.
Ensimmäisenä sapattina pääsin kokemaan, ensinnäkin kaupungin hiljentymisen (täällä kaikki kaupat sulkeutuvat, julkinen liikenne yms. lakkaa täysin perjantaina iltapäivällä ja palautuu taas normaaliksi lauantai-iltana. Eri asia on tietysti sitten tuolla itäpuolella kaupunkia), mutta myös oikean jumalanpalvelusmaratonin. Ensimmäiseksi oli suomalainen jumalanpalvelus täällä keskuksessa. Kirkkokahveille olimme laittaneet tarjolle kaikenlaista suomalaista herkkua aina karjalanpiirakoista lähtien. Sitten hepreankielinen jumalanpalvelus (joka käytännössä on hepreaksi, englanniksi ja venäjäksi) edelleen samassa kirkossa ja lopuksi illan pimetessä menin vielä Mikon ja Pirjon mukana vastapäätä olevaan kirkkoon jonkinlaiseen iltatilaisuuteen. Ja päivällä olin vielä töissä eli maratonia tämä kyllä melkein vastasi.
Muuhun kuin siivoukseen tutustuminen on vähän päässyt jo vauhtiin tällä viikolla, kun olin vierailemassa Tel Avivissa ja Door of Hopessa. Kokemus oli lievästi sanottuna järkyttävä. Door of Hope on prostituoiduille tarkoitettu paikka, jossa he voivat käydä suihkussa, saada ruokaa, puhtaat vaatteet ja nukkua sekä yleensä tuntea hetken ihmisarvoa. Nämä naiset käyttävät oikeastaan aina huumeita ja näyttivätkin siltä. Jos joskus olen tuntenut itseni erilaiseksi, niin tuolla. Naiset, joita näin, olivat lähinnä vapisevia luurankoja, joiden seuraavasta liikkeestä tai teosta ei voinut olla varma. Vähemmästäkin vetää hiljaiseksi. Myös koko seutu oli aika mielenkiintoista, sillä kadut olivat täynnä epämääräisen näköisiä miehiä ja joka toinen liike oli bordelli (jotka tietysti avautuivat vasta illalla). Door of Hope pyörii neljän työntekijän voimin, joiden täytyy olla superrohkeita tehdäkseen tuollaista työtä. Minusta siihen ei taitaisi olla.
Järkyttävistä kokemuksista sitten taas mukavampiin eli vaikkapa leipomiseen! Olen näiden parin viikon aikana saanut tehdä jo pari täytekakkua, ruisleipää ja sämpylöitä. Täytekakku tuli talkoolaisille läksiäisiksi. Tekeminen oli hiukan haastavaa, kun pussien kyljissä kaikki tekstit ovat usein vain hepreaksi, niin mietitytti, että mitäköhän jauhoja sitä on taikinaan laittamassa. Kakut kuitenkin onnistuivat lopulta hyvin. Ruisleivän leipominen oli jännittävää, sillä taikina oli itse hapatettua. Yksi talkoolaisista oli sen tänne tullessaan laittanut hapattumaan, mutta se ei ehtinyt valmiiksi ennen kuin heidän oli määrä lähteä Suomeen. Niinpä mä perin sen ja leivoin sitten ruisleipää (vähän täytyy kyllä vielä harjoitella...). Nyt on juuri seuraavia leipiä varten jo vartomassa! Sämpylöitä olen leiponut aamupuuron tähteistä pari kertaa vaan omaksi huvikseni, mutta myös mukavuudenhalusta, sillä se on kivempaa kuin tiskaaminen.
Hauskaa on ollut myös Saaran kanssa, joka on mumminsa kanssa täällä lomalla. Saara on siis mun työkaveri jo parilta kesältä ja olemme yhdessä viettäneet mummivapaata parina iltana shoppaillen ja syöden hyvin. Huomenna varmaan näemme taas. Huomenna vietän myös hyvin ansaittua vapaapäivää, jolloin voisi taas lähteä tutustumaan kaupunkiin. Vanhan kaupungin muurit kätkevät sisälleen sokkeloita, joista useat ovat vielä käymättä. Via Dolorosa, Itkumuuri, ja basaarikaupat on jo bongattu, mutta täytyy ehkä lähteä vielä uudelle tutkimusmatkalle.