Elämänlanka, kasi ja jumari (eli täällä taas!)

Hei todella pitkästä aikaa! En tiedä, lukeeko tätä blogia enää kukaan, mutta päätin omaksi ilokseni jatkaa omien matkakertomusteni keräämistä tänne yhteen paikkaan.

Kaikenlaista on tullut tässä välivuosien aikana nähtyä, mutta eräs merkittävä reissu oli partiolaisten matka Nepaliin huhtikuussa 2013. Ensimmäiseksi jaan meidän matkablogissa julkaistun kirjoituksen, jonka kirjoitin erään valmistautumisviikonlopun jälkeen. Olkaatten hyvä!


Kello on 1.30. On pimeää, järven toisella puolella näkyy
laskettelurinteen valot ja oma otsalamppuni valaisee kalliota. Isken
jalkani, joissa on jääraudat,  sekä jäähakkuni kallioseinämään.
Kuljetan nousukahvaa eli jumaria eteenpäin oikealla puolellani
kulkevassa köydessä. Vähitellen nousen ylöspäin, vaikka kallio on
jyrkkä ja kenkäni on huonosti kiinni. Miten olen oikein joutunut tähän
tilanteeseen?


Viime viikonloppuna koko Nepal-porukka kokoontui Nuuksioon Vaaran
Vaeltajien kämpälle valmistautumaan lähenevään matkaan. Jos viime
syksynä pidetyssä retkikunnan ensimmäisessä kokoontumisessa
tutustuttiin Nepaliin, toisiimme ja edelliseen reissuun, niin nyt
päästiin todella suuntaamaan ajatukset tulevaan. Matkamme tarkemmat
suunnitelmat alkavat olla valmiina. Lennämme Delhin kautta
Kathmanduun, jossa vietämme aluksi muutaman päivän. Sitten lähdemme
Nepalin jamboreelle, jossa myös ehdimme olla muutaman päivän ennen
trekin alkua. Itse Baden-Powell Scout Peakin saavuttaminen kestää 13
päivää, ellei vuoristotauti voita. Trekin jälkeen rentoudumme vähän
ylellisemmissä olosuhteissa Last Resortissa, jossa on mahdollisuus
esimerkiksi benji-hyppyyn. Vielä ennen kotiinlähtöä saamme viettää
muutaman päivän Kathmandussa.

Tässä valmisteluviikonlopussa tajusi vihdoin sen, että lähtöömme ei
ole enää kovin pitkä aika. Viikonloppuna puhuttiin paljon niin
turvallisuudesta, varusteista kuin rokotuksista. Saimme telttaparit ja
päätimme yhteisistä pelisäännöistä. Pääsimme erilaisilla rastiradoilla
konkreettisesti harjoittelemaan kiipeilyvarusteiden hallintaa ja
mahdollisia hätätilanteita. Nyt kaikki osaavat käyttää jumaria eli
nousukahvaa, elämänlankaa (tunnetaan myös lehmänhäntänä), jonka avulla
ollaan kiinni köydessä, laskeutumiskasia, jäärautoja sekä jäähakkua.
Lauantaina päivällä harjoiteltuja kiipeilytaitoja päästiin testaamaan
toden teolla lauantaiyönä, kun nukkumaanmenon aikaan kaikkien
käskettiinkin pukea ulkovaatteet päälle ja lähteä yön pimeyteen
kiipeilemään.


Pohdimme myös matkan ja erityisesti huiputtamiseen henkistä puolta.
Ääriolosuhteissa ollaan myös oman mielen kanssa äärirajoilla. On
tärkeää kuunnella omaa kehoaan ja mieltää sekä muistaa, että rohkeampi
teko voi loppujen lopuksi olla päätös kääntyä takaisin. Tärkeimpänä
ajatuksena koko viikonlopusta jäi mieleeni se, että valloitamme huipun
tai emme, niin aivan varmasti upeita maisemia ja huikaisevia
kokemuksia on luvassa!

This is Africa!

Hui, ihan liian pitkään olinkin jo ollut Suomessa, joten huhtikuussa 2011 oli taas aika vaihtaa maisemaa muutamaksi viikoksi. Suuntana oli minulle vielä valloittamaton manner eli Afrikka ja Senegal. Reissu ei ollut tavallinen turistimatka, vaan olimme liikenteessä partiolaisten kehitysyhteistyöprojektin tiimoilta. Koska olen hiukan taas laiska, saatte lukea jo valmiiksi kirjoitettua tekstiä. Tämä matkapäiväkirja on siis julkaistu aiemmin partiojulkaisu Täplässä (3/2011). Koska kyseessä oli lehtijutun rajoitettu tila, on paljon pitänyt seikkailuistamme karsia. Toivottavasti kuitenkin tavoitatte häivähdyksen kokemaani ihanaa ja erilaista Afrikkaa!

11.4.2011

klo 04.45 Lentokentällä. Ilmassa on väsymystä ja jännittynyttä hihitystä. 10 läppäriä, ruisleipää, lakkahilloa, salmiakkia ja muita tuliaisia on pakattu rinkkoihin. Ensimmäiseksi otamme suunnaksi Brysselin.

klo 22.07 Senegalissa. Kuuden tunnin odottelun jälkeen Brysselin lentokentällä päästiin viimein Dakarin koneeseen. Viisi ja puoli tuntia meni lähinnä nukkuessa ja lopulta olemme saapuneet Senegalin kuuman kosteaan ilmanalaan. Selvittelemme tällä hetkellä lentokentällä kadonneen teltan ja makuualustan arvoitusta. Onneksi leirinjohtaja Abdou on jo löytänyt meidät.

12.4.2011

Ensimmäinen yö moskiittoverkon alla takana! Eilen illalla ajettiin rämisevällä bussilla noin tunnin matkan päähän Rufisquen partiotalolle. Tänään saatiin nukkua matkaväsymystä pois ja tutustua paikallisiin partiolaisiin, jotka ovat siis kanssamme koko tämän kaksi viikkoa. Jakauduimme kahteen alaleiriin Gaindeen (Leijona) ja Sisuun. Tutustumisleikkejä suunnitellessa joku kaivoi rummut esiin ja sitten suunnittelu vaihtuikin tanssimiseksi ja limboamiseksi. This is Africa! Ruokailut ovat myös elämyksiä, sillä täällä syödään yhteisiltä lautasilta sormin. Tai ainakin paikalliset syövät, suomalaiset ovat vielä turvautuneet lusikoihin. Jokaisella suomalaisella on senegalilainen pari, jonka kanssa aina syödään. Iltapäivällä käytiin tutustumassa Atlanttiin, joka sijaitsee noin 50 metrin päässä partiotalon portilta, sekä muuhun kaupunkiin.

13.4.2011

Tänään pakattiin taas tuttu bussi heittämällä rinkat katolle ja lähdettiin kohti Mboroa. Mborossa sijaitsee myös yksi Woomal-keskuksista sekä vakituinen partiolaisten leirialue. Tällä hetkellä leirialue on huonossa kunnossa ja metsät ovat täynnä roskia. Tämän leirin yhtenä tarkoituksena on saada ideoita alueen kunnostamiseen ja jätehuoltoon. Me aloitimme konkreettisilla asioilla eli siivoamalla suihkut suorastaan hohtaviksi. Omaa viihtyvyyttä lisättiin myös riippumatoilla, joissa ollaan loikoiltu koko päivä.

14.4.2011

Tänään, kun olimme nauttineet tavallisen aamupalamme (patonkia, suklaalevitettä, hilloa ja sulatejuustoa), lähdimme kohti Creps-keskusta. Creps on tarkoitettu huono-osaisille lapsille ja toimii ikään kuin valmistavana kouluna, jota käydään yleensä vain vuosi. Lapset saattavat silti olla iältään 5-15 –vuotiaita. Vierailimme myös Mboron Woomal-keskuksessa, jossa tämänhetkinen vapaaehtoinen Susanna työskentelee. Tutustuimme myös leirialueen lähellä olevaan ammattikouluun. Sekä leirialue että ammattikoulu on aikoinaan perustettu yhteistyössä Luxemburgin partiolaisten kanssa. Illalla päästiin vähän kahlailemaan Atlanttiin ja makoilemaan rannalla. Pojat ja vähän tytötkin keskittyivät kahlaamisen sijaan kansallisurheiluun eli painiin ja kuten arvata saattaa, suomalaiset hävisivät joka matsin. Iltanuotiolla jokainen senegalilainen antoi omalle parilleen senegalilaisen nimen ja me suomalaiset suomalaisen nimen. Olen siis nyt Aminata ja parini Onni.

15.4.2011

Tänään päästiin värjäämään paitoja afrikkalaiseen tapaan mehiläisvahalla sekä solmuvärjäyksellä. Väriaine saatiin kola-pähkinöistä. Itse pähkinät olivat punaisia, mutta paitojen lopullinen väri oli oranssinruskea. Paitoja on tarkoitus käyttää päätösseremoniassa. Lounaan jälkeen jatkettiin edelleen luonnonmateriaaleilla ja tehtiin erilaisia mehuja eli buyita apinanleipäpuusta ja bisapia hibiskuksesta. Illalla käytiin vielä lahjoituksena tuodulla Reilun kaupan jalkapallolla hurja futismatsi, jonka Gainde voitti, juhuu!

16.4.2011

”Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään---” Näin ihanasti laulaen meidät herättivät Anniina ja Krista Suomi-päivän aamuna. Tänään siis on päivä, jolloin kaikki tehtäisiin minuutilleen ajallaan. Ja niin oikeastaan tehtiinkin. Suomalaisen lipunnoston jälkeen leikittiin aamupäivä suomalaisia leikkejä ja lounaaksi oli riisipuuroa kanelin ja sokerin kera. Iltapäivällä tutustuttiin Suomeen pienten maistiaisten, esitteiden ja karttojen kanssa. Salmiakki ei saavuttanut suurta suosiota… Leiriolympialaisissa oli lajeina saappaanheittoa, eukonkantoa, tukkihumalaa ja köydenvetoa. Kun olimme täyttäneet mahamme karjalanpaistilla ja perunamuusilla, alkoi iltaohjelma nuotion ääressä sketseineen, lauluineen ja lettukesteineen. Suomi-päivä onnistui siis suunnitelmien mukaisesti, mutta on kuitenkin hiukan haikea fiilis, sillä tähän loppui varsinainen leiriaika Mborossa. Huomenna pakkaamme taas bussiin ja reissaamme ympäri maata loppuajan.

17.4.2011

”Me mennään Toubaan, tapaamaan Bambaa---”. Kun kaikki tavarat oli taas kerran köytetty bussin katolle, lähdettiin ajamaan kohti Diourbelia, jossa sijaitsee myös yksi Woomal-keskus. Siellä syötiin lounas ja aloitettiin muslimoituminen. Tämä hieno itse kehittämämme termi tarkoittaa siis hunnuttautumista. Koko vartalon peittämistä vaati iltapäivän kohteemme Touba. Touba on Senegalin pyhä kaupunki, jossa on maan suurin moskeija. Siellä on aikoinaan suuri sheikki Amadou Bamba perustanut veljeskunnan, joka on kasvanut todella laajaksi. Bamban kuvia onkin nähtävissä ympäri maata niin torikojuissa kuin bussien seinilläkin. Toubassa oli suorastaan pyhiinvaellusmeininki ja väkeä riitti. Saimme kierroksen sekä suuressa moskeijassa että sheikin talossa. Väiskitettyämme oppaamme jatkoimme matkaa vielä Fimelaan, joka sekin on yksi Woomalin keskuspaikoista.

18.4.2011

Fimela sijaitsee sisämaassa ja sen huomasi heti lämpötilassa, sillä hiki virtasi tänään vielä enemmän kuin Mborossa. Tänään kävimme kouluvierailulla kahdessa koulussa. Jokainen meni parinsa kanssa yhteen luokkaan ja kertoi lyhyesti Woomal-projektista sekä lahjoitti Woomal-julisteen. Luokkavierailujen jälkeen istutimme vielä jokainen oman puumme koulun pihalle. Kävimme myös kulttuurikeskuksessa sekä vierailulla kyläpäällikön luona. Iltapäivällä saimme rentoutua, kun lähdimme isoilla veneillä ensin sellaiselle unelmarannalle uimaan ja ottamaan aurinkoa sekä katsomaan lintusaaria. Illalla nautimme perinteisestä afrikkalaisesta illasta, jonka kylän naiset olivat meille järjestäneet. Jokaisella afrikkalaisella näyttää ihan oikeasti olevan rytmi veressä, sen nämä rouvat todistivat!

19.4.2011

Tänään oli taas matkustuspäivä ja näytimme, että kyllä suomalaisistakin ääntä lähtee, kun lauloimme antaumuksella suomipoppia koko bussimatkan. Matkasimme siis takaisin Mboroon, jossa vietämme kaksi yötä. Matkalla pysähdyimme tarkastelemaan sairaalaa, joka on edellisen SP:n Senegalin projektin eli Wergujaramin aikaansaannosta 90-luvun alussa. Mborossa vietimme rennon loppupäivän pyykäten ja shoppaillen. Löysin ihania afrikkalaisia kankaita yhteensä hintaan 6 euroa.

20.4.2011

Tänään oli palvelupäivä. Autoimme taimitarhalla ja osa meistä keräsi roskia. Ei ole vaikea huomata, että Senegalissa on jäteongelmia, sillä kaikki teiden varret ovat täynnä roskia. Täällä siis riittäisi urakkaa useammaksikin leiriksi. Illalla meillä oli iltanuotio senegalilaisten partiolaisten tapaan, joka sisälsi tuttuun tapaan paljon rummutusta, tanssia ja laulua.

21.4.2011

Kiertolaiselämä jatkui tänään, sillä lähdimme aamusta ajamaan kohti pohjoista ja St Louisia. Tällä kertaa majoituimme koululla, jossa pääsi sänkyyn nukkumaan monen telttayön jälkeen. St Louisissa käytiin myös kouluvierailulla. Käytiin taas puhumassa luokissa ja viemässä julisteet. Illalla pidettiin suomalais-senegalilainen leikki-ilta.

22.4.2011

Tänään lähdettiin taas veneilemään. Kävimme lintusaarilla sekä ihanalla, mutta erittäin tuulisella rannalla, jossa eväspatonkeihin lensi hiekkaa koko ajan. Onnistuin myös nukahtamaan aurinkoon ja polttamaan selän, takareidet ja pohkeet, auts. Illan ohjelmaksi oli ilmoitettu musiikki-ilta ja ajateltiin, että taas rummutetaan ja lauletaan, mutta se paljastuikin perinteiseksi leiridiskoksi diskovaloineen ja dj:neen. Huomenna on herätys jo kuudelta, mutta se ei haitannut jamittelua.

23.4.2011

Tänään oli vuorossa ehkä reissun jännittävin asia, nimittäin vierailut paikallisten perheisiin. Noin puolet senegalilaisista on kotoisin Dakarista tai ihan sen läheltä ja heistä jokainen otti mukaan oman parinsa. Minun parini on kotoisin muualta, mutta me pääsimme Jennin sekä Jennin parin Elhadjin mukaan hänen kotiinsa. Saimme kokea perheen vieraanvaraisuuden ja lisäksi Elhadji vei meidät partiokokoukseen ja saarelle, jossa otettiin aurinkoa ja leikittiin Elhadjin suloisen siskontytön kanssa hiekkaleikkejä. Kun viimein palasimme iltahämärissä Rufisquen partiotalolle, oli kaikilla mahtavia ja täysin erilaisia tarinoita kerrottavanaan.

24.4.2011

Turistipäivä! Käytiin katsomassa vuosi sitten pystytettyä valtaisaa monumenttia, joka kuvaa Afrikan renessanssia ja hakkaa kuulemma koollaan Vapaudenpatsaan. Patsas on rakennettu Pohjois-Koreassa vaatimattomaan 20 miljoonan euron hintaan. Patsaan ihastelun jälkeen lähdettiin Goren saarelle, joka myös Orjasaarena tunnetaan. Afrikan läntisimpänä pisteenä saari toimi usean sadan vuoden ajan orjien lähtösatamana ja orjakaupan keskuksena. Tämä vierailu veti hiljaiseksi yhden jos toisenkin. Itse saari oli kuitenkin todella kaunis, vaikkakin turistien kansoittama.

25.5.2011

Viimeinen päivä. Tunnelma on haikea. Eilisen illan fiiliskierros sai jo aika monen kyynelehtimään eikä niiltä ole tänäänkään vältytty. Mahtavat kaksi viikkoa takana ja tuntuu hassulta lähteä nyt, kun vasta on kunnolla tutustunut kaikkiin. Päätösseremoniassa ojensimme Suomessa kerätyt 10 läppäriä lahjoitettavaksi eteenpäin Woomal-keskuksiin ja muualle, missä niille on tarvetta. Sitten pakattiin viimeiset tavarat rinkkoihin ja bussin katolle. Koko senegalilaisten joukko tuli saattamaan meitä lentokentälle, jossa halattiin ja itkettiin vielä lähtöitkut. Sitten alkoi pitkä matka kohti koti-Suomea.

26.4.2011

Brysselissä täydennettiin vielä tuliaisvarastoja ja lyhennettiin univelkoja. 14 tunnin matkustamisesta väsyneinä, mutta onnellisina saavuimme tiistai-iltapäivällä Helsinki-Vantaan lentokentälle. Tässä vaiheessa voi vain sanoa: Dieureudieuf! Merci! Kiitos!

Kotimaan kamaralla

Kuten otsikko kertoo, niin olen saapunut Suomeen. Tämä tapahtui oikeasti jo melkein kolme viikkoa sitten, mutta tämä viimeinen päivitys on jäänyt tekemättä, kun Suomen arki vei mennessään heti tulopäivänä. En kuitenkaan malta olla kertomatta viimeisestä ja erityisen tapahtumarikkaasta viikostani Israelissa.

Viimeksi blogia kirjoittaessani odottelin siis lentokonetta ja veljeäni sekä torkuin koneen ääressä kirjoitellen kouluhommia. Lopulta keskellä yötä veljeni siis saapui ja vain muutaman tunnin unien jälkeen oli jo aika nousta ja lähteä ajelemaan kohti pohjoista. Olimme siis yhteisvuokranneet auton, jonka rattiin mun ei onnekseni tarvinnut asettua. Israelin liikenteessä siis kuolee liian korkeiden nopeuksien ynnä muiden sellaisten takia todella paljon ihmisiä vuosittain. On siis kivempaa istua kyydissä. Matka sujui hyvin takapenkiltä neuvoen ja muutaman tunnin ajamisen jälkeen (Israel on tosiaan pieni maa!) saavuimme siis Kinneret-järven eli Galilean meren eli Genesaretin järven rantaan. Ajoimme Tiberiaksen läpi, mutta sieltä poispääseminen ei ollutkaan niin yksinkertainen juttu. Muutamien maisemakierrosten jälkeen päästiin viimein ohi kaupungista. Täällä kaikki nähtävyydet liittyvät jotenkin Raamatun tapahtumiin eli täälläkin vierailimme Jordan-virran luona paikalla, jossa Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen, paikalla, jossa Vuorisaarna on luultavasti pidetty, ruokkimisihmeen paikalla sekä Jeesuksen opetuslapsen Pietarin kodin raunioilla. Varsinkin Pietarin kodin rauniot olivat tosi hienot, sillä ne oli jätetty näkyviin, ja niiden päälle "ilmaan" oli rakennettu sellainen aika moderni kirkko. Kirkkokierroksen jälkeen yritimme löytää uimapaikkaa, mutta eihän näin "talvella" mikään ranta ollut auki. Suomalainen keksii kuitenkin keinot ja niinpä vaan menimme uimaan välittämättä uiminen kielletty -kylteistä. Illalla palattuamme Jerusalemiin kävimme vielä tutustumassa kaupungin ydinkeskustaan ja kävelykatuihin ja tietty parhaaseen jätskibaariin.

Perjantaina käytiin juutalaisella torilla ostamassa tuliaisia sekä Yad Vashemissa. Vaikka kävin siellä jo toista kertaa, niin olin aivan yhtä vaikuttunut kun edellisellä kerralla. Tämän päivän turistikierros jäi hieman lyhyeksi, sillä neljäksi menin takaisin töihin. Vuorossa oli nuortenleiri, joka alkoi arabialaisen ruoan valmistuksella. Pääsin arvovaltaiseen hommaan eli pilkkomaan persiljaa. Syömisen ja tiskaamisen jälkeen lähdettiin vielä pienellä joukolla tutkimaan Jerusalemin yöelämää. Tutkaileminen jäi aika lyhyeksi, sillä väsymys painoi jo tässä vaiheessa viikkoa pahasti silmiä. Vähän pirteämpänä aloitin seuraavana aamuna tehokkaalla siivouksella, jonka jälkeen ehdittiin pikaiselle vanhan kaupungin kierrokselle. Sitten palasin taas töihin, sillä kirkkokahvitkin oli saatava katettua. Oli nimittäin taas suomenkielisen jumalanpalveluksen vuoro, jonne saapuikin suorastaan ennätysmäärä kirkkokansaa. Kahvituksen ja tiskaamisen jälkeen lähdettiin Pirjon porukan kanssa kaupungille tarkoituksena nauttia heidän läksiäisateriaansa. Muutaman ravintolan menutarkastelun jälkeen päädyimme samaan paikkaan, jossa olimme Saaran kanssa saaneet nauttia monesta ilmaisesta ruokalajista. Tämä lahjonta siis kannatti! Eikä meidänkään tarvinnut pettyä, sillä ruoka oli taas todella hyvää.
Sunnuntaina siivosin jo melkein haikein mielin, sillä se oli virallisesti viimeinen työpäiväni. Iltapäivällä sain työt tehtyä ja lähdimme sherutilla kohti Tel Avivia. Koska näppäränä tyttönä unohdin kartan kotiin, kuljimme paljolti selkeiden maamerkkien kuten biitsin mukaan. Aurinko ei paistanut iltapäivällä enää niin lämpimästi, mutta makoilimme silti hetken aikaa rannalla. Kävimme torilla sekä muutamilla ostoskaduilla. Vaikka emme tehneet mitään ihmeellistä, niin Tel Avivissa käyminen on aina elämys, sillä niin suuresti se poikkeaa Jerusalemista. Tel Aviv on siis hyvin länsimainen verrattuna Jerusalemiin.

Maanantaina lämpötila oli kiivennyt jo yli 30 asteeseen, joten olimme valinneet hyvän päivän biitsipäiväksi. Jerusalemista Kuolleelle merelle matkaa noin tunnin ja matka on kirjaimellisesti päätähuimaava, sillä Jerusalem sijaitsee 800 metriä merenpinnan yläpuolella ja Kuollut meri noin 400 metriä merenpinnan alapuolella. Korvat ehtivät siis mennä lukkoon monta kertaa tunnin aikana. Tällä kertaa päätähuimaavuus johtui myös kulkuvälineestä, sillä matkasin ensimmäistä kertaa bussilla. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Qumran, jonne bussikuski ystävällisesti meidät jätti. Hän myös monimutkaisten selityksieni jälkeen osasi myydä meille oikeanlaiset liput, jolla saimme jatkaa Qumranin jälkeen jatkaa matkaa. Qumran oli nopeasti nähty, sillä itse luoliin ei päässyt käymään ja essealaisen yhteisön asumusten rauniot näyttivät samalta kuin muutkin rauniot. Vierailuamme nopeutti myös suorastaan tuskainen kuumuus. Sitten menimme taas tien varteen odottamaan bussia. Bussi tuli ja suorastaan aikataulun mukaisesti. Täällä vain pitkänmatkanbusseille on aikataulut ja paikallisbussit kulkevat miten sattuu. Tai siis minä en ainakaan ole tähän mennessä löytänyt yhdellekään linjalle mitään aikatauluja, vaan pysäkille mennään ja toivotaan, että joskus se bussi sieltä tulee. Epäilen kyllä, että paikallisilla on jotain salaista tietoa, sillä he osaavat mennä odottamaan bussia oikeaan aikaan. Hyvin on kuitenkin perille päästy ja niin päästiin viimein biitsillekin. Vaikka olimme lähteneet aika myöhään liikenteeseen, ehdimme nauttia auringonpaisteesta, mutakylvyistä ja meressä lillumisesta. Bussimatka takaisin oli ehkä sittenkin jännittävin, sillä aikatauluista ei ollut tietoa. Bussipysäkki sijaitsi aika ison maantien laidalla ja oli kätevästi sijoitettu pienen nyppylän taakse. Ihme ja kumma, saimme bussin kuitenkin pysäytettyä, vaikka nopeutta oli varmasti yli 100 km/h. Jerusalemissa bussiseikkailumme jatkuivat, sillä huomasin sattumalta erään bussin päätepysäkin olevan se ostoskeskus, jonne olin suunnitellut meneväni koko tämän ajan. Vaikka olimme rähjäisissä rantavaatteissa ja kello oli paljon, emme voineet hukata hyvää tilaisuutta. Niinpä lähdimme vielä käymään Jerusalem Mallissa eli Malha Mallissa, joka on siis Jerusalemin suurin ostoskeskus. Kierros oli pikainen, mutta yksi paita ehti silti tarttua mukaan. Skandinaavista väriä ostoskeskukseen oli tulossa huhtikuussa, sillä H&M avaa sinne liikkeensä.

Tiistaina olikin sitten vuorossa nähtävyysmaraton, kun listalla oli vielä monta paikkaa ja pakkaaminen oli melkein aloittamatta. Pakkaamisen ja puutarhahaudan jälkeen hyppäsimme bussiin määränpäänä Betlehem. Kauhean tinkaamisen ja yhden vihaisen taksikuskin jälkeen pääsimme lopulta syntymäkirkolle. Meidän tuurillamme se oli tietysti täynnä turistiryhmiä. Totesimme ensin, ettei meillä ole aikaa jonottaa näkemään alttarin alla olevaa pyhää paikkaa, mutta hetken tuuminnan jälkeen jäimme norkoilemaan uloskäynnin luo, sillä siinä jonotti muutama muukin ihminen (sisäänkäynnin luona jonotti siis muutama SATA ihmistä). Sniikkaus onnistui, sillä lopulta vartija vinkkasi, että saamme mennä sisään. Paikka oli todellisuudessa paljon vaatimattomampi kuin kuvissa, mutta tulipahan nähtyä. Kiertelimme hetken Betlehemissä ja sitten otimme taksin takaisin checkpointille. Muurin luona jäimme taksista ottamaan kuvia graffiteista. Muurit ovat siis täynnä Vapauttakaa Palestiina -tyyppisiä julistuksia ja todella taidokkaita kuvia. Sielläkään emme saaneet kuitenkaan olla rauhassa tunkeilevilta taksikuskeilta (törmäsimme samaan vihaiseen taksikuskiin!) ja kauppiailta ja lopulta mun kärsivällisyys petti. Ehkä se oli hyvä, sillä saimme jonottaa checkpointissa vähän pidemmän tovin. Illalla kävimme viellä Israel-museossa ihailemassa kääryleitä eli niitä Qumranin luolista löytyneitä kääröjä. Museo juostiin suorastaan läpi, sillä viimeiset tavarat odottivat pakkaamistaan ja lähtö lentokentälle oli vain muutamien tuntien päässä. Sain kuin sainkin kaiken mahtumaan ja yhdeksältä tuli taksi hakemaan meitä lentokentälle. Jäähyväiset olivat pikaiset, mutta ehkä parempi niin, sillä itkuhan siinä taas olisi tullut.

Lentokentällä on aikaa vievät turvatarkastukset ja siksi sinne pitää saapua monta tuntia ennen koneen lähtöä. Me vältyimme tarkimmilta tarkastuksilta, koska saimme henkilökohtaisen haastattelun jälkeen turvaluokitukseksi molemmat numeron 2 eli kohtuullisen vaaraton. Air Balticin laukkumaksu aiheutti taas omat kommervenkkinsä, mutta sen jälkeen kaikki sujui kohtuullisen helposti. Lennot olivat ajoissa ja seuraavana aamuna noin 12 tuntia lähdön jälkeen saavuimme veljeni kanssa Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Aikaa lepäilylle ei paljoakaan jäänyt, sillä iltapäivällä lähdin jo ensimmäiseen palaveriin liittyen nyt käynnissä olevaan yliopistoharjoitteluuni.

Paluu Suomeen oli yllättävän shokeeraavaa jo pelkästään tämän valtavan lumimäärän takia ja oikeastaan tuntui, että ns. kulttuurishokki iski vasta nyt, kun tajusi, kuinka erilaisessa maassa sitä onkaan viettänyt 2,5 kuukautta. Tunnelmat ovat hieman ristiriitaiset, sillä sekä lähtemisessä ja jäämisessä on omat hyvät puolensa. On tuntunut vaikealta orientoitua Suomen arkeen, mutta kaikkeen tottuu. Ikävä Israeliin on aikamoinen, vaikka mukaan mahtuu myös vaikeampia kokemuksia. Nyt yritän hyväksyä faktan, että olen Suomessa ja päivä päivältä se onkin helpompaa. Päätän siis seikkailuni ja tarinointini tähän. Seuraava matkakuume on kuitenkin jo selvästi nousemassa...

Viimeisiä viedään

Viimeisiä päiviä siis todella viedään, sillä viikon päästä tähän aikaan olen jo Suomessa. Tällä hetkellä odottelen malttamattomana Air Balticin lennon saapumista ja sen mukana veljeäni. Odotellessa yritän epätoivoisesti tehdä kouluhommia sekä hiukan kertoilla taas kuulumisia.

Vielä näille viimeisillekin viikoille on nimittäin riittänyt tutustumista erilaisiin työmuotoihin. Viikko sitten olin mukana suomalaisessa naistenpiirissä, joka kokoontuu täällä keskuksella joka toinen viikko. Viikonloppuna puolestaan tutustuin thai-työhön raamattupiirin sekä ihanan thai-ruoan muodossa. Sunnuntaina lähdimme ajelemaan kohti Nasaretia ja pohjoista, jossa kävimme kahdessa sairaalassa. Thai-työ on paljolti tulkkaamista ja asioiden selvittämistä, jota tämä reissu siis lähinnä edusti. Vaikka sunnuntai olikin paljolti autossa istumista, menivät ajomatkat joutuisasti rupatellessa mukavia thai-työntekijän kanssa. Tällä viikolla olen yrittänyt epätoivoisesti saada päätökseen kirjastoprojektiani eli kirjojen aakkostamista sekä kirjalistojen päivittämistä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että olen lievästi sanottuna yliarvioinut nopeuteni ja tehokkuuteni...

Heti tammikuun alussa kävin tutustumassa Tel Avivissa olevaan katujen naisille tarkoitettuun turvakotiin. Visiitti oli silloin lyhyt ja taisin sanoakin, että onneksi ei tarvitse työskennellä siellä. Kämppikseni Pirjo on käynyt tässä Door of Hopessa muutamana vapaapäivänään ja nyt minäkin viimein uskaltauduin sinne perjantaina vastoin kaikkia odotuksiani. Perjantaisin paikka on auki vain puoli päivää ja lisäksi Purim-juhlan takia aukioloa lyhennettiin vielä tunnilla. Työpäivä jäi näin ollen siis aika lyhyeksi, mutta saimme järjesteltyä Pirjon kanssa lahjoituksena tulleita vaatteita useamman kassillisen ja pahvilaatikollisen. Sitten mekin lähdimme kohti Jerusalemia ja Purim-juhlan viettoa.

Purim (=arvat) on kaksipäiväinen juhla, jota vietetään sen muistoksi, kun kuningatar Ester pelasti juutalaiset neuvokkuudellaan. Koko tarinan voi lukea Vanhan testamentin Esterin kirjasta, mutta lyhykäisyydessään juttu meni niin, että juutalainen Ester oli valittu monien nuorten naisten joukosta kunigattareksi. Kuninkaan hovissa korkeassa asemassa ollut Haman ei pitänyt juutalaisista ja sai kuninkaalta luvan tehdä juutalaisille mitä haluaa. Haman heitti arpaa ja näin valikoitui yksi päivä, jolloin valtakunnan kaikissa kylissä sai tappaa juutalaisia. Esterin sukulainen Mordokai kuuli tästä ja pyysi Esteriä käyttämään vaikutusvaltaansa ja muuttamaan kuninkaan mielen. Niinpä muutamien vaiheiden jälkeen tilanne olikin muuttunut ja Ester ja Mordokai saivat lähettää kaikkiin kyliin uuden viestin, että juutalaiset saavat puolustaa itseään ja tappaa ne, jotka yrittävät heitä tappaa. Haman todettiin roistoksi ja hän poikineen joutui köyden jatkoksi. Siitä lähtien on juhlittu Purimia näiden kahden päivän ajan, jotka arpa vuosituhansia sitten arpoi. Nykyään juhla muistuttaa meidän vappuamme, sillä kaupunki on täynnä naamiaisasuihin pukeutuneita ihmisiä. Purimina syödään myös Hamanin korvia eli suklaa- tai halvatäytteisiä leivonnaisia, joiden muodon voi ehkä tulkita korvaksi. Me juhlimme Purimia perjantaina kabbalat sabathin yhteydessä. Olimme Pirjon kanssa käyneet ostamassa perhosen- ja sudenkorennon siivet ja niinpä liihottelimme niissä koko illan ajan. Aika moni vieraistakin oli puketunut jollakin tavalla ja sali oli täynnä perhosia, prinsessoja ja muita olioita. Varsinaisesti Jerusalemissa Purimia vietettiin sunnuntaina ja erityisesti maanantaina, jolloin lapsillakin oli vapaata koulusta.

Maanantaina oli edessä ensi kerran sen kohtaaminen, että olen tosiaan oikeasti kohta lähdössä pois. Silloin nimittäin vietettiin täällä keskuksella mun läksiäisiä työntekijävoimin. Laulettiin monta kaunista laulua monilla eri kielillä sekä pidettiin puheita. Sain läksiäislahjaksi kirjan ja tietysti kortin. Sitten syötiin ihanaa suklaakakkua ja juotiin suomalaista kahvia. Ja vaikka kuinka olin päättänyt, etten itke, niin kyllä väkisinkin silmäkulma vähän kostui. Onneksi ei tarvitse kuitenkaan ihan vielä lähteä, vaan saan viettää vielä yhden turistiviikon ja nauttia saapuvasta keväästä. Ainakin loppuviikoksi on luvattu oikein hyvää säätä ja lämpötilankin pitäisi pysytellä 20 asteen molemmin puolin. Huomenna saan viettää vapaapäivää ja suuntaamme vierainemme (myös Pirjolla on perhettä Suomesta käymässä) Galileaan.

Vaarallinen juhannus, Sosiologian perusteet ja muita kertomuksia

Nyt ei ole juhannus, eikä mitään erityisen vaarallista ole tapahtunut, vaan otsikko viittaa muumikirjaan, jonka juuri luin. Vaarallisen juhannuksen lisäksi olen ahminut vaikka kuinka monta suomalaista kirjaa tuolta meidän kirjastosta. Sosiologian perusteet tosin odottaa vasta tuossa pöydällä. Taisin mainita jo aikaisemmin noista kirjaston aarteista, mutta edelleen sieltä löytyy kaikenlaisia helmiä. En ehkä kuluta aikaani kovin viisaasti, sillä kun kerrankin reissun päällä on, niin kannattaisi tutustua tähän maahan ja kaupunkiin. Huomaan kuitenkin usein olevani työpäivän jälkeen väsynyt ja jaksan raahautua korkeintaan salille, uimaan tai jumppaan tai avata kirjan. Uupumus ei aina ole fyysistä, vaan johtuu siitä, että kokee niin paljon uutta ja tapaa sen verran paljon uusia ihmisiä. Minua uuvuttaa ja raivostuttaa usein myös se, etten voi kommunikoida kaikkien kanssa ja kommunikointi on vajavaista. Väsymyksen lisäksi täällä kämpillä minua ovat pitäneet myös kaikenlaiset kirjalliset velvoitteet eli muutamat koulutyöt sekä muut rästissä olevat hommat. Ehkä kaupunkiin tutustumista rajoittaa myös se, etten jotenkin halua lukeutua turistiksi, koska en sellainen ole. Onneksi veljeni saapuessa tänne viikon päästä, voin rauhassa heittäytyä turistiksi!

Viime viikolla pääsin taas matkustelemaan työn puolesta eli olin Jaffassa tutustumassa yhden työntekijämme työhön. Hän toimii diakonina paikallisessa seurakunnassa. Hyppäsin aamulla ennen seitsemää sherutiin (=kimppataksi/minibussi) ja lähdin kohti Tel Avivia. Matka sinne kestää noin tunnin, joten olen jo useasti käynyt päivän reissulla Tel Avivissa. Jaffa sijaitsee ihan Tel Avivin kyljessä ja niinpä tämä työntekijä tuli hakemaan minua autolla Tel Avivin bussiasemalta. Ensimmäiseksi osallistuin työntekijöiden aamupalaveriin, jonka jälkeen pääsin aamukahville (täällä kahvi on murukahvia, joka ei ole oikeaa kahvia nähnytkään, ja jota juon vain äärimmäisessä hädässä). Meidän oli tarkoitus istua rauhassa alas juttelemaan päivän ohjelmasta, mutta käytännössä diakoni juoksi koko kahvittelun ajan hoitamassa asioita ja minä join aamukahvia amerikkalaisen vapaaehtoisen kanssa. Sitten lähdimme diakonin ja vapaaehtoisen kanssa hakemaan erästä asiakasta, jonka kanssa kävimme lääkärissä. Lääkärireissun jälkeen tutustuin kirkkoon. Kanttorin oli tarkoitus opastaa minua, mutta hän oli niin kiireinen kahden turistiryhmän kanssa, että ehdin kysyä vain muutaman kysymyksen. Lounas lähiravintolassa ei ollut suuri kulinaristinen elämys, mutta maha tuli täyteen, kun annos oli kerran vaihdatettu. Iltapäivällä diakonilla oli skype-neuvottelu, joten minä kuuntelin kanttorin ja suomalaisen vapaaehtoisen lauluharjoituksia tuhkakeskiviikon messua varten. Sen jälkeen suomalainen vapaaehtoinen kertoi työstään lähinnä musiikin ja lasten parissa. Alkuillasta diakoni saatteli minut bussiin ja lähdin takaisin Jerusalemiin. Oli mielenkiintoista nähdä taas vähän erilaista työtä ja tutustua hiukan Jaffaankin. Erilaista työtä on myös puutarhahommat, joihin minäkin viimein pääsin viime viikolla. Aurinko paistoi läpimästi eikä työ tuntunut työltä lainkaan. Oli myös kiva tehdä töitä isommalla porukalla, sillä saimme tänne uuden vapaaehtoisen Eeron kuukauden ajaksi. Työ tuntuu mielekkäämmältä myös siksi, että viikkoja täällä on enää muutama jäljellä. Jopa vessojen peseminen saa yhtäkkiä uudenlaisen hohteen, kun tajuaa kertojen olevan viimeisiä. Viimeinen kerta tuli vastaan jo lasten maanantaisessa kerhossa eilen ja oikeastaan huomaamatta. Kunnolliset hyvästit jäivät sanomatta, sillä en tiennyt, ettei ensi maanantaina ole kerhoja. Nuoria näen onneksi vielä leirillä, joka pidetään kahden viikon päästä.

Tel Avivissa olen siis käynyt useamman kerran ihan omin päinkin ennen Jaffan reissua ja viimeksi olin siellä ystävänpäivänä/laskiaisunnuntaina. Suomalainen Hilla, jonka olen tavannut yhteisen ystävän kautta Suomessa, opiskelee täällä yliopistossa. Olin ottanut yhteyttä Hillaan jo joulukuussa, mutta nyt viimein saimme sovittua tapaamisen. Vietin mukavan ja todella helteisen sunnuntain siis Hillan kanssa Tel Avivissa kävellen rannalla, syöden hyvin, shoppaillen ja katsellen kaupunkia. Emme siis tehneet mitään ihmeellistä, mutta yllättävän virkistävää oli päästä pois tutuista kuvioista ja nähdä tottakai Hillaa. Löysimme vielä päivän päätteeksi pienen julistenäyttelyn, josta sain viimein ostettua magneettini. Olen jo muutaman vuoden ajan keräillyt jääkaappimagneetteja maista, joissa olen käynyt. Täällä olen tähän mennessä löytänyt vain mauttomia turistimagneetteja, mutta nyt siis löysin ihastuttavan vanhasta mainosjulisteesta tehdyn magneetin kokoelmiini.

Viime torstaina päätimme lähteä Heidin ja Pirjon kanssa jonnekin "riehumaan" (Heidin lempilausahduksia on: "Minne lähdetään riehumaan?" tai "Mitä te täällä riehutte?") ja niinpä suuntasimme hetken tuumimisen jälkeen auton nokan kohti Yad Hashmonaa. Yad Hashmona on suomalaisten 70-luvulla perustama kibbutsi (tai oikeasti se on kyllä moshavi), jossa suunnilleen joka toinen Israelissa ollut suomalainen on työskennellyt. Tälläkin hetkellä henkilökunnassa ja vapaaehtoisissa on useampi suomalainen. Kävimme siis syömässä jäätelöt, moikkaamassa tuttuja sekä tutkailemassa kaunista puutarhaa. Oikein hyvin onnistunut riehuminen siis.
Heidin ja seitsemän muun kanssa lähdimme riehumaan myös sunnuntaina, kun minulla oli hyvin ansaittu vapaapäivä. Lähdimme aamulla aikaisin ajelemaan etelään ja tunnin matkan jälkeen löysimme hyvän rannan, jossa itseasiassa olen ollut heti ensimmäisellä viikollani täällä. Nautimme taas muta- ja rikkikylvyistä ja auringonotosta, vaikka hiukan pilvistä olikin. Koska en yleensä pala ja aurinko pysytteli piilossa, en laittanut paljoakaan aurinkorasvaa. Tämähän kostautui iltapäivällä, kun huomasin yhtäkkiä punoittavani. Nyt kahden päivän jälkeen olen edelleen aika punainen ja iho on arka. Ihosyöpää odotellessa.

Sitten on vielä pakko hehkuttaa. Olen jo aikaisemmin kertonut perimästäni taikinajuuresta, josta olen muutaman kerran leiponut ruisleipää. Ruisleivät ovat kyllä olleet syötäviä, mutta parantamisen varaa on löytynyt vielä aika rutkasti. Nyt muutaman epäonnistuneemman kokeilun jälkeen onnistuin leipomaan lauantaina täydellistä ruisleipää, ah! Kannatti kiivetä takaisin sinne hevosen selkään. Nyt voin lähteä hyvillä mielin Suomeen, ja taidanpa ottaa vähän taikinajuurta mukaani.

Jepjep. Näin se aika vaan kuluu ja sitä huomaa, että olisi taas aika jotain tänne raapustella. Viikot ja päivät vierivät muutenkin sellaisella vauhdilla, että kuukauden päästä on Hannakin jo koti-Suomessa. Varasin nimittäin viimein lentolipun ja lähtö on 10.3. Sitä ennen saan kuitenkin nauttia veljeni vierailusta ja sitten lennämme yhtä matkaa Suomeen.

Viimeksi odottelin innolla seuraavaa observointia koulussa, mutta vähän turhaan kyllä tuli odoteltua. Olin koko ajan ollut vähän varuillani, sillä täällä on tapana luvata kaikenlaista, joka ei sitten ihan pidä paikkaansa. Toinen syy on tietysti kaikki käsite-erot. Täällä nimittäin kotitalous tai siis home economics näköjään tarkoittaa niin kuvista, käsityötä ja kotitaloutta ja pääsin lähinnä seuraamaan askartelutuntia. Enemmän kotitaloutta muistutti saksan tunti, jota olin seuraamassa. Viidesluokkalaiset olivat nimittäin kääntäneet leivonta-ohjeita saksaksi ja tuoneet sitten aikaansaannoksiaan tunnille (loistavaa integraatiota!). Niinpä sitten maistelimme vaikka minkä sortin kakkuja ja muita leipomuksia, nam! Tunteja piti olla enemmänkin, mutta koulussa oli jotain poikkeusohjelmaa ja niin saldo jäi kahteen tuntiin.

Tämän viikon kohokohta oli ehdottomasti reissu Haifaan. Siellä on siis kaksi järjestön työntekijää, jotka työskentelevät haifalaisessa vanhainkodissa. Lähdin matkaan keskiviikkona iltapäivällä ja matka oli täynnä uusia kokemuksia ihan bussilipun ostamista myöten. Onneksi olin saanut hyvät ohjeet ja löysin helposti niin oikean lähtölaiturin Jerusalemin bussiasemalla, taksin Haifassa ja vielä perillä minua vastaanottamassa olleen vapaaehtoisen. Majoituin vieressä olevan kirkon asunnossa ja pääsin syömään illallista vanhainkotiin. Pääsin istumaan samaan pöytään erään suomalaisen naisen kanssa ja juttu lähti heti luistamaan. Illalla osallistuin vielä raamikseen, jossa parasta oli vohvelit ja mansikat sekä mukava norjalainen isäntäpariskunta. Seuraavana aamuna herätyskello soi kuuden jälkeen. Olin siis tullut tutustumaan vanhainkotiin oikein kunnolla eli tein aamuvuoron. Vähän vailla seitsemän tapasin Erjan eli toisen suomalaisen työntekijän ja haimme työvaatteet pesulasta. Työskentelin Erjan kanssa koko päivän ja meillä oli tosi mukavaa. Mummojen ja pappojen nostelu ja kärrääminen edestakaisin saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ei todellakaan ollut sitä. Ensinnäkin on ihan tervettä nähdä, että missä sitä itsekin luultavasti on joskus 50 vuoden päästä ja toiseksi ne mummot ja papat oli ihan huippuja. Kieliryhmiä oli edustettuina yli kymmenen ja pääsinkin päivän aikana puhumaan tietysti suomea Erjan kanssa, mutta myös englantia, saksaa, hepreaa, venäjää, ranskaa, arabiaa, ruotsia ja hollantia. Kaikkien kielien kohdalla ei voida puhua kovin monesta lauseesta ja hollantia vasta siis opettelin erään hollantilaisnaisen kanssa, mutta kuitenkin. Erityisesti mun unohtunut saksankielentaitoni on päässyt täällä taas vertymään. Työpäivä päättyi kahdelta jolloin keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin tutkailemaan ympäristöä. Haifa on bahai'i-uskonnon keskus tässä maassa ja ihan vanhainkodin vieressä on mahtava temppeli kauniine puutarhoineen. Kävin ottamassa muutaman kuvan ja ihailemassa puutarhaa. Kuljeskelin pitkin kävelykatua ja ihailin merta. Sitten hyppäsin bussiin, jonka piti olla menossa bussiasemalle. No, menihän se varmaan sinne, mutta mä en. Yleensä mulla on aika hyvä suuntavaisto ja muistan paikat hyvin, mutta nyt muisti teki tepposet ja jäin jossain ihan väärässä kohtaa pois. Niinpä kävelin vähän mtkaa oletettuun suuntaan, mutta kun maisema ei näyttänyt tutulta jäin odottamaan seuraavaa bussia. Tämä oli ihan viisas päätös, sillä bussiasemalle oli tosiaan vielä aika pitkä matka... Vastoinkäymiseni bussien kanssa ei päättynyt tähän, sillä Jerusalemiin menevä bussi hajosi puolen tunnin matkustamisen jälkeen. Niinpä odottelimme 40 minuuttia seuraavaa bussia, joka poimi meidät sitten kyytiin. Bussi oli tietysti aivan täynnä ja niinpä jäljellä olevat 1,5 tuntia seisoin bussin käytävällä. Suomessa tämä ei olisi ikinä mahdollista, mutta täällä on. Pääsin kuitenkin lopulta kotiin Jerusalemiin.
Ylihuomenna on laskiaissunnuntai ja laskiaispullien sijaan leivoin omenapiirakkaa, jota lähden nyt syömään. Shalom!

Tavallista ja tavallisuudesta poikkeavaa arkea

Elämä täällä alkaa olla asettunut uomiinsa ja monet päivät kuluvat samalla kaavalla eli 6 tuntia töitä, illalla jumppaan tai salille, vähän jumittamista koneella tai jotain muuta vastaavaa, mutta hyvin olen silti viihtynyt. Tottakai on asioita, jotka ärsyttävät kuten vaikka kielitaidon puute, mutta kai sitä välillä saa ärsyttääkin. Nyt arkea vähän muutti pieni taudinpoikanen, joka on rajoittanut ainakin jumpassakäyntiä. Muutaman päivän tauon huomasi heti, sillä tänään spinningissä meinasi kuolema tulla.

Työpäivät ovat olleet välillä myös hyvin vaihtelevia, sillä viikko sitten olin mainitsemallani nuorten leirillä. Kielet olivat heprea ja arabia, enkä ymmärtänyt paljoakaan (välillä joku tulkkasi), mutta viihdyin silti. Perjantaina ammattitanssija/tanssinopettaja opetti meillä yhden koreografian ja lauantain kohokohta oli hyppynarulla hyppiminen! Tämän hyppimisen tunsin pohkeissani seuraavat kolme päivää... Suomessa kaikki pikkutytöt osaavat hyppiä hyppynarua (tai osasivat ainakin ennen vanhaan), mutta täällä se ei selvästikään ole kovin yleistä, koska oikeastaan kaikille piti opettaa hyppiminen ihan alkeista lähtien. Lisää erilaista ohjelmaa työpäiviin seurasi viime viikolla, kun pääsin Suomesta vierailulla olleen kehitysyhteistyökoordinaattorin mukaan tarkastusreissulle useampaan kohteeseen. Koordinaattori osoittautui myös melkein-sukulaiseksi ja maailman pienuus tuli taas todistettua. Viime viikolla kävimme myös vierailulla luterilaisen piispan luona, joka jutteli meille sujuvasti suomeksi. Hän on siis opiskellut Suomessa. Tutustuimme myös paikalliseen toimintakeskukseen, jossa on ohjelmaa vanhuksille sekä ihan kaikille avoimia luentoja yms. Lasten kerhossa olen saanut myös lisää vastuuta, sillä viime viikolla päävetäjä oli poissa ja sain ohjattavaksi hänen ryhmänsä. Tällä viikolla teimme saman ryhmän kanssa draamaharjoituksia ja nämä 7-9 -vuotiaat osoittautuivat oikein hyviksi näyttelijöiksi. Viime perjantaina pääsin myös viimein kokemaan kabalat shabatin eli yhteisen sapattiaterian, jolla sapatin vietto alkaa. Täällä sitä vietetään joka kuukauden viimeisenä perjantaina. Aterian jälkeen innostuimme musisoimaan ja saimme lopulta hyvät jamit aikaiseksi.

Töiden lisäksi olimme viikonloppuna päivän reissulla Nabluksessa, joka oli yllättävän mielenkiintoinen paikka. Kaupunki on ollut olemassa jo Rooman vallan aikana ja ollut suuri keskus. Näimme vanhaa kaupunkia ja kaikenmaailman raunioita. Näimme myös ortodoksikirkon, joka on (oletettavasti) sillä paikalla, jossa samarialainen nainen antoi Jeesukselle vettä juotavaksi (ainakin siellä oli joku kaivo kirkon alakerrassa). Tällä reissulla pääsin myös harjoittamaan simultaanitulkkausta englannista suomeksi. Simultaanitulkkaus vaikuttaa helpolta, vaikka ei todellisuudessa sitä olekaan. Sen olen huomannut, kun sitä on taas muutaman kerran pitänyt tehdä. Olimme viikonloppuna vanhassa kaupungissa opastetulla kierroksella, jonka avulla eräs suomalainen oppaaksi opiskeleva pääsi harjoittelemaan. Kierros oli siis suomeksi ja mut valittiin tulkkaamaan yhdelle mukana olleelle amerikkalaiselle englanniksi. Lievästi sanottuna siis haastavaa. Vanhassa kaupungissa opas kertoi kaikkea yleistä porteista ja vanhan kaupungin muureista. Kävimme myös (oletetulla) kuningas Daavidin haudalla, viimeisen aterian oletetussa paikassa, Länsimuurilla sekä ihailemassa Öljymäkea (no se on ainakin varmasti Öljymäki, sitä ei tarvitse arvailla) Siionin vuorelta. Kuten huomaatte, kaikki on oletusta, kun kyse on niin vanhoista asioista, mutta ehkä lähinnä tärkeintä on paikkojen symboliarvo ja tieto siitä, että täällä jossakin ne ovat tapahtuneet. Ai niin ja ehdottomasti on mainittava vielä vapaa-ajanviettotavoista lukeminen. Täällä keskuksessa on nimittäin kohtuullisen hyvä suomalainen kirjasto (jota olen myös päässyt aakkostamaan), jonka aarteita olen ahminut jo monta viikkoa.

Vapaa-aikana olen päässyt myös edistämään Suomessa maaliskuussa jatkuvaa päättöharjoitteluani, sillä olin tänään observoimassa eräässä koulussa neljää englannin tuntia ja viimeisellä tunnilla pääsin yhtäkkiä villien ysiluokkalaisten poikien apuopeksikin. Ensi viikolla pääsen toivottavasti seuraamaan kotitalousopetusta ja muita taide- ja taitoaineita toiseen kouluun. Sitä odotellessa!