Ei pitäisi koskaan luvata mitään. Vaikka juhlallisesti vakuutin, että tekstejä tänne ilmestyisi joka viikko, niin saman tien sateet tulivat ja pilasivat ajatukseni. Viime viikonloppuna ja ja vielä tämän viikon alussa satoi ja ukkosti pari päivää ja sateella tämä langaton netti ei suostu toimimaan. Tai ainakaan mitään loogisempaa selitystä en ole vielä keksinyt. Sateista ja säästä voisin mainita sen verran, että täällä on ollut ennätyslämmin tammikuu ja lämpötila on pysytellyt yli 20 asteessa aina viime viikonloppuun saakka, jolloin tuo kamala sade alkoi. Vettä nimittäin tulikin sitten oikein kunnolla ja suomalaiset sateet kalpenivat niiden rinnalla hetkessä. Kumisaappaita tuli ikävä. Tämä sateen määrä ei ollut pelkkää omaa kuvitelmaa, sillä jälkeenpäin todettiin, että Jerusalemissa ei ole 40 vuoteen satanut yhtä paljon ja Kuolleen meren tienoilla ja yleensä etelämmässä sateet olivat pyyhkäisseet useamman tien mennessään. Nyt sää on selkeä, mutta selvästi hieman kylmempi, ehkä siis saamme vielä lunta.
Kahden viikon aikana on tapahtunut vaikka mitä ja tuntuukin siltä, että olen ollut täällä jo iäisyyden, vaikka aikaa on kulunut vasta vajaa neljä viikkoa. Viime postauksessa olin seuraavana vapaapäivänä lähdössä vanhaan kaupunkiin, mutta lähdinkin Helenan (toinen kämppiksistäni ja vapaaehtoisena täällä) kanssa Yad Vashemiin. Yad Vashem tarkoittaa ikuista nimeä (Nimi tulee Jesajan kirjasta, Jes. 56:5 "--saavat kunniakkaan nimen pyhäkössä, muurieni sisäpuolella. Heillekin minä luon muistomerkin, poikia ja tyttäriä kestävämmän, annan nimen, joka ei koskaan katoa.") ja on muistomerkki ja museo, joka on perustettu toisen maailmansodan juutalaisvainojen muistoksi. Israelin valtio lupasi, että ei koskaan unohda näitä tapahtumia ja perusti tämän paikan vuonna 1953. Museo on aivan ihanalla paikalla ja näkymä alas laaksoon on mahtava. Itse museo oli vaikuttava ja aiheutti suoranaisen infoähkyn. Materiaalia oli niin paljon, ettei millään kaikkea ehtinyt tai jaksanut lukea. Museon lisäksi Yad Vashemissa monia muistomerkkejä, kuten lasten muistomerkki, sekä esimerkiksi holokaustitaiteen museo. Kiersin pelkän museon, koska sekin otti henkisesti jo niin paljon voimille. Jos Door of Hope veti hiljaiseksi, niin sen teki kyllä tämäkin paikka. Vaikka toisesta maailmansodasta ja juutalaisvainoista on nähnyt varmasti satoja elokuvia ja dokumentteja, niin kyllä todelliset faktat ovat kaikkein kauhistuttavampia. Näin useamman ihmisen itkevän, eikä itku ollut kaukana itsellänikään. Kun olen vähän toipunut, niin menen käymään Yad Vashemissa varmasti uudestaan.
Edellisen blogipäivityksen jälkeen olen päässyt tutustumaan jo laajalti täällä tapahtuvaan työhön kuten olin toivonutkin. Heti maanantaina pääsin mukaan seuraamaan ja vähän ohjaamaankin seurakunnan lasten kerhoja. King's Kids -kerhossa on lapsia nelivuotiaista aina teini-ikäisiin saakka ja voitte kuvitella, kuinka paljon lähtee ääntä noin 30 lapsesta, kun kaikki ovat yhtä aikaa syömässä. Yhteisen ruokailun jälkeen jakaannutaan ryhmiin iän, kielen ja jonkun verran intressien mukaan. Parin tunnin aikana on ohjelmassa yleensä laulua, liikuntaa, kuoroa, tanssia, draamaa jne. Olen ollut auttamassa kahtena maanantaina ja olemme oman ryhmämme kanssa harjoitelleet akrobatiaa (kuperkeikkoja, kärrynpyöriä yms), filmanneet lyhytelokuvaa ja leikkineet pallopelejä. Helmikuussa astun remmiin vielä vähän enemmän ja mun vastuulla on aina jonkun ryhmän activity-osuus ja milloin mitäkin. Tänään lähden isompien lasten kanssa leirille, joka kestää yön yli. Vähän kyllä jännittää, sillä en yhtään tiedä, mitä siellä tapahtuu.
Kerhonohjaamisen lisäksi olen ollut tutustumassa kummilapsityöhön. SLS:lla on kummilapsitoimintaa useassa maassa ja niin myös täällä. Suomalaiset lahjoittajat voivat siis saada itselleen kummilapsen ja tietyllä summalla kuukaudessa tukea lapsen koulunkäyntiä. Kummilapsia on useassa eri koulussa ja olemmekin tehneet kaksikin vierailua muurin toiselle puolelle Länsirannalle. Kävimme siis kummilapsityöstä vastaavan kanssa päivän keikalla sekä Ramallahissa että Betlehemissä. Vierailut olivat pikaisia ja sujuivat kaavalla jutustelua, kahvinjuontia ja kiertelyä kouluissa. Oli jännittävää olla vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Jerusalemista, mutta kuitenkin jo muurin toisella puolella. Mennessä ei tarvinnut odotella, mutta takaisin tullessa saikin sitten jonottaa. Ramallahissa olimme liikenteessä julkisilla, joten passitarkastusta varten piti nousta bussista ja jonottaa sellaisissa karsinoissa puoli tuntia (välillä kuulemma jonottaminen kestää yli tunninkin). Onneksi meillä ulkomaalaisina ei yleensä ole mitään hätää, jos vain viisumi on kunnossa. Betlehemissä jonotimme omassa autossa saman vähän reilun puoli tuntia ja pääsimme tarkastuksesta aika vähällä. Voi niitä parkoja, jotka joutuvat tulemaan tuon tarkastuksen läpi joka päivä. Näiden koulujen lisäksi kävimme myös yhdessä lähellä olevassa koulussa täällä Jerusalemissa. Kouluvierailut olivat sen verran mielenkiintoisia, että elättelen toiveita päästä niihin vielä uudestaan ja ehkä jopa seuraamaan tunteja (jotka ovat arabiaksi tai hepreaksi...).
Kolmas työmuoto, johon olen jo päässyt vähän tutustumaan, on kiinalaisten parissa tehtävä työ. Täällä on paljon kiinalaisia työläisiä ja heitä autetaan muun muassa tulkkaamalla ja pitämällä heille kiinankielisiä iltoja. Vaikka en mitään ymmärräkään (osaan sanoa hei ja kiitos kiinaksi), niin kuuntelen aina lumoutuneena kiinankielistä puhetta.
Vaikka virallista ohjelmaa on riittänyt, niin kyllä vapaa-aikaakin on ollut. Olen harmitellut, kun täällä liikuntamahdollisuudet ovat aika rajoitettuja, sillä ruumis huutaa jo hikoilua ja pientä rääkkäämistä. Sain kuitenkin vinkin parista paikasta ja niin viime viikolla marssin YMCA:n hulppeahkoon hotelliin, jonka alakerrassa on kuntosali, uimahalli ja erillinen firma, joka tarjoaa tunteja aina hiphopista ja joogasta vatsatanssiin. Liityin jäseneksi kahden kuukauden ajaksi ja nyt olenkin ahkerasti käynyt melkein joka päivä jumpassa tai salilla. Pieniä kulttuurielämyksiä ja -yhteentörmäyksiä on tietysti sattunut, mutta kivaa on ollut. Tunnit ovat yleensä englanniksi, mutta eilen ohjaaja tunnin alun jälkeen taisi vähän unohtaa, että ohjeita piti antaa englanniksi ja puhui lähinnä hepreaa. Eipä se haitannut, sillä opin numerot 1-8 hepreaksi, tosin vain takaperin.
Hepreasta puheenollen, olin tällä viikolla myös ensimmäisellä hepreantunnilla. En siis osannut yhtään hepreaa tänne tullessani, mutta olen vähän yrittänyt napata sanontoja toisten puheista ja yrittänyt kysellä tärkeitä sanoja. Hankalaksi kaiken tekee se, että hepreaa tosiaan kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla ja usein vokaalit jätetään kokonaan merkitsemättä. Hiukan siis haastetta tähän opiskeluun. Hepreantunnit ovat alkaneet jo joskus aikaisemmin ja koko muu ryhmä on edellä aika paljon. Niinpä olimme lähinnä kuunteluoppilaina Pirjon (toinen kämppis ja vapaaehtoinen) kanssa. Koetan nyt itse opiskella edes lukemaan ja mennä sitten uudestaan tunnille, jolloin siitä olisi vähän hyötyäkin. Onneksi muuallakin oppii eli vaikkapa noilla jumppatunneilla ja osaan jo monta laulua hepreaksi (ei kyllä ole mitään hajua, että mitä niissä lauletaan). Kielenopiskelua vaikeuttaa kuitenkin tämä kielien sekamelska, sillä täällä puhumme paljon suomea ja tietysti englantia. Heprean lisäksi toinen valtakieli on arabia, sitäkin osaan pari sanaa. Täällä kuulee myös paljon venäjää ja seurakunnassa on venäläisiä työntekijöitä sekä kävijöitä. Keskuksessa kuulee myös kiinaa ja thai-kieltä. Ehkä täältä tullessani osaan siis vähän hepreaa, arabiaa, venäjää, kiinaa ja thaita.
Kävin viime viikonloppuna testaamassa myös paikallisen elokuvateatterin annin. Täällä ei ilmeisesti ole kovin montaa teatteria ja muutama on juuri lopetettu. Ehkä juuri siksi tuntui siltä, että tilanne oli hyvin juhlallinen ja lippuluukulle oli aikamoiset jonot. Kävin siis katsomassa Julie & Julian. Leffa oli oikea hyvän mielen elokuva, joka perustuu kahteen todelliseen tarinaan. Oli kuitenkin virhe mennä katsomaan se nälkäisenä, sillä kaikki elokuvan ruoat toivat veden kielelle (myös Chris Messina oli aika syötävän näköinen).
No niin, tulipas taas tekstiä. Nyt menen lounaalle ja sitten ryhdyn pakkaamaan leiriä varten. Lisää kertomuksia taas viikon päästä, jos vain sateet pysyvät poissa!
perjantai 22. tammikuuta 2010
lauantai 9. tammikuuta 2010
אני לא יכול באמת כל כך הרבה עברית
Toivottavasti kukaan hepreantaitoinen ei lue tätä blogia, sillä teen otsikossa erään tunnustuksen. Siitä ehkä myöhemmin lisää.
Melkein kaksi viikkoa takana ja monta vielä onneksi edessä. Göteborgissa blogin päivittäminen kävi loppua kohden suorastaan ylivoimaiseksi kaiken kiireen ja muun keskellä, mutta nyt olen tehnyt juhlallisen päätöksen kirjoitella tänne viikon välein. Saa nähdä kuinka kauan tämä juhlallinen lupaus pitää.
Näihin muutamiin viikkoihin täällä on mahtunut yllättävän paljon ohjelmaa, vaikka tavallinen arkeni onkin lähinnä vessojen jynssäämistä, tiskaamista, lattioiden luuttuamista ja muuta ei-niin-kovin-mielenkiintoista. Heti ensimmäisellä viikolla, uudenvuodenaattona, pääsin talkoolaisten (jotka mukavasti herättivät mut joka aamu seitsemältä aloittaessaan vasaroinnin ihan ikkunani alla...) mukana Kuolleelle merelle. Kävimme ihan pikaisesti katsomassa Qumranin (siis sen paikan, jossa essealaiset muinoin elivät ja josta 1900-luvun puolivälissä löydettiin valtava määrä kirjakääröjä, joissa oli siis Vanhan Testamentin kirjojen käsikirjoituksia) ja jatkoimme sitten Masadaan. Sinne olisi voinut kävelläkin, mutta hirveässä helteessä ja kiireellisellä aikataululla se ei houkutellut oikeastaan ketään, ja niin valitsimme köysiradan ja hissin, joka kuljetti meidät ylös. Masada puolestaan on vuori, jossa kuningas Herodeksella oli temppeli. Sinne asettuivat viimeiset kapinalliset juutalaiset v. 72 jKr, ja jonne roomalaiset yrittivät hyökätä. Kun roomalaiset viimein onnistuivat, ylhäällä vuorella ei ollut enää ketään elossa. He olivat heittäneet arpaa tappovuoroista ja niin lopulta kaikki juutalaiset olivat kuolleet, sillä he eivät halunneet taipua Rooman vallan alle. Että näin tarina kertoo. Maisemat Masadan huipulta olivat mahtavat ja entisöinnissä on tehty hienoa työtä. Yhtään en ihmettele, että paikka on Unescon maailmanperintökohde. Masadalta alas laskeuduttuamme oli edessä tärkein eli polskuttelu Kuolleessa meressä. Rannalle pääseminen maksoi, mutta oli sen arvoista. Iho oli melkein kuin silkkiä mutahoitojen (ihan itse se muta kyllä piti iholle hieroa) ja rikkikylpyjen jälkeen! Me olimme melkein ainoat turistit koko rannalla, koska on muka niin kylmä, mutta suomalaiselle 20-asteinen merivesi on juhlaa. Itse uusivuosi vaihtui aika huomaamatta ja olin niin väsynyt, että kävin heti puolenyön jälkeen nukkumaan muutamien rakettien paukkuessa.
Ensimmäisenä sapattina pääsin kokemaan, ensinnäkin kaupungin hiljentymisen (täällä kaikki kaupat sulkeutuvat, julkinen liikenne yms. lakkaa täysin perjantaina iltapäivällä ja palautuu taas normaaliksi lauantai-iltana. Eri asia on tietysti sitten tuolla itäpuolella kaupunkia), mutta myös oikean jumalanpalvelusmaratonin. Ensimmäiseksi oli suomalainen jumalanpalvelus täällä keskuksessa. Kirkkokahveille olimme laittaneet tarjolle kaikenlaista suomalaista herkkua aina karjalanpiirakoista lähtien. Sitten hepreankielinen jumalanpalvelus (joka käytännössä on hepreaksi, englanniksi ja venäjäksi) edelleen samassa kirkossa ja lopuksi illan pimetessä menin vielä Mikon ja Pirjon mukana vastapäätä olevaan kirkkoon jonkinlaiseen iltatilaisuuteen. Ja päivällä olin vielä töissä eli maratonia tämä kyllä melkein vastasi.
Muuhun kuin siivoukseen tutustuminen on vähän päässyt jo vauhtiin tällä viikolla, kun olin vierailemassa Tel Avivissa ja Door of Hopessa. Kokemus oli lievästi sanottuna järkyttävä. Door of Hope on prostituoiduille tarkoitettu paikka, jossa he voivat käydä suihkussa, saada ruokaa, puhtaat vaatteet ja nukkua sekä yleensä tuntea hetken ihmisarvoa. Nämä naiset käyttävät oikeastaan aina huumeita ja näyttivätkin siltä. Jos joskus olen tuntenut itseni erilaiseksi, niin tuolla. Naiset, joita näin, olivat lähinnä vapisevia luurankoja, joiden seuraavasta liikkeestä tai teosta ei voinut olla varma. Vähemmästäkin vetää hiljaiseksi. Myös koko seutu oli aika mielenkiintoista, sillä kadut olivat täynnä epämääräisen näköisiä miehiä ja joka toinen liike oli bordelli (jotka tietysti avautuivat vasta illalla). Door of Hope pyörii neljän työntekijän voimin, joiden täytyy olla superrohkeita tehdäkseen tuollaista työtä. Minusta siihen ei taitaisi olla.
Järkyttävistä kokemuksista sitten taas mukavampiin eli vaikkapa leipomiseen! Olen näiden parin viikon aikana saanut tehdä jo pari täytekakkua, ruisleipää ja sämpylöitä. Täytekakku tuli talkoolaisille läksiäisiksi. Tekeminen oli hiukan haastavaa, kun pussien kyljissä kaikki tekstit ovat usein vain hepreaksi, niin mietitytti, että mitäköhän jauhoja sitä on taikinaan laittamassa. Kakut kuitenkin onnistuivat lopulta hyvin. Ruisleivän leipominen oli jännittävää, sillä taikina oli itse hapatettua. Yksi talkoolaisista oli sen tänne tullessaan laittanut hapattumaan, mutta se ei ehtinyt valmiiksi ennen kuin heidän oli määrä lähteä Suomeen. Niinpä mä perin sen ja leivoin sitten ruisleipää (vähän täytyy kyllä vielä harjoitella...). Nyt on juuri seuraavia leipiä varten jo vartomassa! Sämpylöitä olen leiponut aamupuuron tähteistä pari kertaa vaan omaksi huvikseni, mutta myös mukavuudenhalusta, sillä se on kivempaa kuin tiskaaminen.
Hauskaa on ollut myös Saaran kanssa, joka on mumminsa kanssa täällä lomalla. Saara on siis mun työkaveri jo parilta kesältä ja olemme yhdessä viettäneet mummivapaata parina iltana shoppaillen ja syöden hyvin. Huomenna varmaan näemme taas. Huomenna vietän myös hyvin ansaittua vapaapäivää, jolloin voisi taas lähteä tutustumaan kaupunkiin. Vanhan kaupungin muurit kätkevät sisälleen sokkeloita, joista useat ovat vielä käymättä. Via Dolorosa, Itkumuuri, ja basaarikaupat on jo bongattu, mutta täytyy ehkä lähteä vielä uudelle tutkimusmatkalle.
Melkein kaksi viikkoa takana ja monta vielä onneksi edessä. Göteborgissa blogin päivittäminen kävi loppua kohden suorastaan ylivoimaiseksi kaiken kiireen ja muun keskellä, mutta nyt olen tehnyt juhlallisen päätöksen kirjoitella tänne viikon välein. Saa nähdä kuinka kauan tämä juhlallinen lupaus pitää.
Näihin muutamiin viikkoihin täällä on mahtunut yllättävän paljon ohjelmaa, vaikka tavallinen arkeni onkin lähinnä vessojen jynssäämistä, tiskaamista, lattioiden luuttuamista ja muuta ei-niin-kovin-mielenkiintoista. Heti ensimmäisellä viikolla, uudenvuodenaattona, pääsin talkoolaisten (jotka mukavasti herättivät mut joka aamu seitsemältä aloittaessaan vasaroinnin ihan ikkunani alla...) mukana Kuolleelle merelle. Kävimme ihan pikaisesti katsomassa Qumranin (siis sen paikan, jossa essealaiset muinoin elivät ja josta 1900-luvun puolivälissä löydettiin valtava määrä kirjakääröjä, joissa oli siis Vanhan Testamentin kirjojen käsikirjoituksia) ja jatkoimme sitten Masadaan. Sinne olisi voinut kävelläkin, mutta hirveässä helteessä ja kiireellisellä aikataululla se ei houkutellut oikeastaan ketään, ja niin valitsimme köysiradan ja hissin, joka kuljetti meidät ylös. Masada puolestaan on vuori, jossa kuningas Herodeksella oli temppeli. Sinne asettuivat viimeiset kapinalliset juutalaiset v. 72 jKr, ja jonne roomalaiset yrittivät hyökätä. Kun roomalaiset viimein onnistuivat, ylhäällä vuorella ei ollut enää ketään elossa. He olivat heittäneet arpaa tappovuoroista ja niin lopulta kaikki juutalaiset olivat kuolleet, sillä he eivät halunneet taipua Rooman vallan alle. Että näin tarina kertoo. Maisemat Masadan huipulta olivat mahtavat ja entisöinnissä on tehty hienoa työtä. Yhtään en ihmettele, että paikka on Unescon maailmanperintökohde. Masadalta alas laskeuduttuamme oli edessä tärkein eli polskuttelu Kuolleessa meressä. Rannalle pääseminen maksoi, mutta oli sen arvoista. Iho oli melkein kuin silkkiä mutahoitojen (ihan itse se muta kyllä piti iholle hieroa) ja rikkikylpyjen jälkeen! Me olimme melkein ainoat turistit koko rannalla, koska on muka niin kylmä, mutta suomalaiselle 20-asteinen merivesi on juhlaa. Itse uusivuosi vaihtui aika huomaamatta ja olin niin väsynyt, että kävin heti puolenyön jälkeen nukkumaan muutamien rakettien paukkuessa.
Ensimmäisenä sapattina pääsin kokemaan, ensinnäkin kaupungin hiljentymisen (täällä kaikki kaupat sulkeutuvat, julkinen liikenne yms. lakkaa täysin perjantaina iltapäivällä ja palautuu taas normaaliksi lauantai-iltana. Eri asia on tietysti sitten tuolla itäpuolella kaupunkia), mutta myös oikean jumalanpalvelusmaratonin. Ensimmäiseksi oli suomalainen jumalanpalvelus täällä keskuksessa. Kirkkokahveille olimme laittaneet tarjolle kaikenlaista suomalaista herkkua aina karjalanpiirakoista lähtien. Sitten hepreankielinen jumalanpalvelus (joka käytännössä on hepreaksi, englanniksi ja venäjäksi) edelleen samassa kirkossa ja lopuksi illan pimetessä menin vielä Mikon ja Pirjon mukana vastapäätä olevaan kirkkoon jonkinlaiseen iltatilaisuuteen. Ja päivällä olin vielä töissä eli maratonia tämä kyllä melkein vastasi.
Muuhun kuin siivoukseen tutustuminen on vähän päässyt jo vauhtiin tällä viikolla, kun olin vierailemassa Tel Avivissa ja Door of Hopessa. Kokemus oli lievästi sanottuna järkyttävä. Door of Hope on prostituoiduille tarkoitettu paikka, jossa he voivat käydä suihkussa, saada ruokaa, puhtaat vaatteet ja nukkua sekä yleensä tuntea hetken ihmisarvoa. Nämä naiset käyttävät oikeastaan aina huumeita ja näyttivätkin siltä. Jos joskus olen tuntenut itseni erilaiseksi, niin tuolla. Naiset, joita näin, olivat lähinnä vapisevia luurankoja, joiden seuraavasta liikkeestä tai teosta ei voinut olla varma. Vähemmästäkin vetää hiljaiseksi. Myös koko seutu oli aika mielenkiintoista, sillä kadut olivat täynnä epämääräisen näköisiä miehiä ja joka toinen liike oli bordelli (jotka tietysti avautuivat vasta illalla). Door of Hope pyörii neljän työntekijän voimin, joiden täytyy olla superrohkeita tehdäkseen tuollaista työtä. Minusta siihen ei taitaisi olla.
Järkyttävistä kokemuksista sitten taas mukavampiin eli vaikkapa leipomiseen! Olen näiden parin viikon aikana saanut tehdä jo pari täytekakkua, ruisleipää ja sämpylöitä. Täytekakku tuli talkoolaisille läksiäisiksi. Tekeminen oli hiukan haastavaa, kun pussien kyljissä kaikki tekstit ovat usein vain hepreaksi, niin mietitytti, että mitäköhän jauhoja sitä on taikinaan laittamassa. Kakut kuitenkin onnistuivat lopulta hyvin. Ruisleivän leipominen oli jännittävää, sillä taikina oli itse hapatettua. Yksi talkoolaisista oli sen tänne tullessaan laittanut hapattumaan, mutta se ei ehtinyt valmiiksi ennen kuin heidän oli määrä lähteä Suomeen. Niinpä mä perin sen ja leivoin sitten ruisleipää (vähän täytyy kyllä vielä harjoitella...). Nyt on juuri seuraavia leipiä varten jo vartomassa! Sämpylöitä olen leiponut aamupuuron tähteistä pari kertaa vaan omaksi huvikseni, mutta myös mukavuudenhalusta, sillä se on kivempaa kuin tiskaaminen.
Hauskaa on ollut myös Saaran kanssa, joka on mumminsa kanssa täällä lomalla. Saara on siis mun työkaveri jo parilta kesältä ja olemme yhdessä viettäneet mummivapaata parina iltana shoppaillen ja syöden hyvin. Huomenna varmaan näemme taas. Huomenna vietän myös hyvin ansaittua vapaapäivää, jolloin voisi taas lähteä tutustumaan kaupunkiin. Vanhan kaupungin muurit kätkevät sisälleen sokkeloita, joista useat ovat vielä käymättä. Via Dolorosa, Itkumuuri, ja basaarikaupat on jo bongattu, mutta täytyy ehkä lähteä vielä uudelle tutkimusmatkalle.
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Luvatussa maassa
Shalom!
Nyt päästään viimein nykyhetkeen tässäkin blogissa. Tällä hetkellä asemapaikkani on siis Jerusalem, pyhä kaupunki, ja nimenomaan vähän niin kuin kaikkien pyhä kaupunki, niin kristittyjen, juutalaisten kuin muslimien. Täällä nämä kaikki uskonnot ovat hyvin edustettuina, samoin kaikenlaiset rodut ja kansallisuudet, sillä onhan Jerusalem ja Israel kolmen mantereen, Euroopan, Aasian ja Afrikan, risteyskohdassa. Syy siihen, että olen nyt täällä, on harjoittelu. Olen käynyt SLS:n esikoulutuskurssin ja päässyt sitä kautta harjoitteluun. Ykköstoiveinani kohdemaaksi olivat hieman kaukaisemmat maat, mutta ehkä on tarkoitus, että olen nyt täällä.
Lähdin matkaan Helsingistä 27.12 ihan aamusta. Lensin Air Balticilla Riikaan ja melkein tylsistyin kuoliaaksi Riikan täysin kuolleella lentokentällä, josta edes hädin tuskin sai ruokaa. Monen tunnin odottelun jälkeen astuin viimein Tel Aviviin menevään koneeseen. Tel Aviviin saavuttiin puolen yön paikkeilla ja rajavirkailijoiden & passintarkastajien tiukkojen kysymysten jälkeen sain viimein matkatavarat. Lentokentän ovista ulos astuessani vastaan löi kuuma ja tukahduttava, etelän maille tyypillinen ilma. Totesin talvitakkini olevan liikaa. Löysin helposti Jerusalemiin menevän sherut-taksin ja noin tunnin köröttelyn jälkeen kolkutin Shalhevetyah-keskuksen porttia. Kahden maissa pääsin viimein nukkumaan.
Seuraavana aamuna laahustin vielä horteessa ja unenpöppörössä aamupalalle (oliiveja, tonnikalaa, fetajuustoa, jogurttia, hilloa, raejuustoa, greippiä, keitettyjä kananmunia ja vihanneksia, mutta mitään näistä ei kuulu laittaa leivän päälle!). Aamupalan jälkeen sain opaskierroksen keskuksessa.
Selvennykseksi sen verran, että asun tässä keskuksessa (jaan huoneeni tällä hetkellä kahden muun vapaaehtoisen kanssa), joka on suomalaisten ylläpitämä. Villi veikkaukseni onkin, että tulen tämän 2,5 kuukauden aikana puhumaan eniten suomea. Keskus toimii hostellina ja työtehtäviini kuulukin paljolti siivousta, jonkun verran keittiöhommia ja muuta yleistä työtä täällä keskuksessa. Lisäksi pääsen tutustumaan (tai niin on ainakin tarkoitus!) SLS:n toimintaan täällä ja toivottavasti ympäri Israelia. Haluaisin ehdottomasti ainakin päästä seuraamaan keskuksessa kokoontuvien lasten kerhojen toimintaa. Katsotaan kuinka käy. Töitä on kuutena päivänä viikossa ja kuusi tuntia päivässä. Keskus pyörii osittain palkatun henkilökunnan ja osittain vapaaehtoisin voimin. Vapaaehtoiset tulevat Suomesta yleensä pariksi kuukaudeksi, palkallisista työntekijöistä osa on paikallisia (jo nyt on huomattavissa mielenkiintoisia kulttuurieroja puhtaanapidossa, tiskauksessa jne... Ikävä on suomalaisia moppeja!).
Kaupunkia olen nähnyt vielä hyvin vähän, mutta jo nyt olen aivan hämilläni asuessani kaikkien näiden kuuluisien paikkojen vieressä. Siis kaikki Raamatusta tutut paikat, jotka ovat tulleet tutuiksi jo ala-asteella, ovat ihan kivenheiton päässä! Golgata ja Jeesuksen hauta ovat ihan vieressä, Öljymäki myös, vanhan kaupungin itkumuuri ja lista jatkuu loputtomiin, kun otetaan mukaan lähikaupungit eli vaikka Betlehem. Teologian (sivuaine)opiskelija on innoissaan! Kaupunki hämmästytttää myös jo mainitulla kansallisuuksien ja uskontojen moninaisuudella. Asun aivan juutalaiskorttelien vieressä ja meidän katumme vilisee ortodoksijuutalaisia mustine pukuineen ja kikkuroineen ja tavallisillakin juutalaismiehillä on vähintään kipa päässä. Tästä muutaman korttelin päästä alkaa arabialue, jossa kadut täyttävät huivipäiset naiset. Täällä on myös ihan normaalia nähdä sotilaiden (miehiä ja naisia) kulkevan konekiväärien kanssa kadulla. Puheensorinassa kuulee niin hepreaa kuin arabiaakin. Onnekseni katukyltit ovat sentään heprean lisäksi englanniksi, sillä heprea on minulle kyllä täyttä hepreaa! Vaikka täällä on paljon uutta, niin viikon olemisen jälkeen tunnen oloni jo yllättävän kotoisaksi (Jerusalem muistuttaa paljolti - niin hyvässä kuin pahassa - Istanbulia, joten ehkä siitä tämä nopea sopeutuminen). Kotoisuuden tunteen saavuttamista on kyllä paljon helpottanut ympärillä jatkuvasti kuuluva suomen kieli ja sauna, joka täällä tietysti on (eihän suomalaiset voisi olla ilman!).
Nyt päästään viimein nykyhetkeen tässäkin blogissa. Tällä hetkellä asemapaikkani on siis Jerusalem, pyhä kaupunki, ja nimenomaan vähän niin kuin kaikkien pyhä kaupunki, niin kristittyjen, juutalaisten kuin muslimien. Täällä nämä kaikki uskonnot ovat hyvin edustettuina, samoin kaikenlaiset rodut ja kansallisuudet, sillä onhan Jerusalem ja Israel kolmen mantereen, Euroopan, Aasian ja Afrikan, risteyskohdassa. Syy siihen, että olen nyt täällä, on harjoittelu. Olen käynyt SLS:n esikoulutuskurssin ja päässyt sitä kautta harjoitteluun. Ykköstoiveinani kohdemaaksi olivat hieman kaukaisemmat maat, mutta ehkä on tarkoitus, että olen nyt täällä.
Lähdin matkaan Helsingistä 27.12 ihan aamusta. Lensin Air Balticilla Riikaan ja melkein tylsistyin kuoliaaksi Riikan täysin kuolleella lentokentällä, josta edes hädin tuskin sai ruokaa. Monen tunnin odottelun jälkeen astuin viimein Tel Aviviin menevään koneeseen. Tel Aviviin saavuttiin puolen yön paikkeilla ja rajavirkailijoiden & passintarkastajien tiukkojen kysymysten jälkeen sain viimein matkatavarat. Lentokentän ovista ulos astuessani vastaan löi kuuma ja tukahduttava, etelän maille tyypillinen ilma. Totesin talvitakkini olevan liikaa. Löysin helposti Jerusalemiin menevän sherut-taksin ja noin tunnin köröttelyn jälkeen kolkutin Shalhevetyah-keskuksen porttia. Kahden maissa pääsin viimein nukkumaan.
Seuraavana aamuna laahustin vielä horteessa ja unenpöppörössä aamupalalle (oliiveja, tonnikalaa, fetajuustoa, jogurttia, hilloa, raejuustoa, greippiä, keitettyjä kananmunia ja vihanneksia, mutta mitään näistä ei kuulu laittaa leivän päälle!). Aamupalan jälkeen sain opaskierroksen keskuksessa.
Selvennykseksi sen verran, että asun tässä keskuksessa (jaan huoneeni tällä hetkellä kahden muun vapaaehtoisen kanssa), joka on suomalaisten ylläpitämä. Villi veikkaukseni onkin, että tulen tämän 2,5 kuukauden aikana puhumaan eniten suomea. Keskus toimii hostellina ja työtehtäviini kuulukin paljolti siivousta, jonkun verran keittiöhommia ja muuta yleistä työtä täällä keskuksessa. Lisäksi pääsen tutustumaan (tai niin on ainakin tarkoitus!) SLS:n toimintaan täällä ja toivottavasti ympäri Israelia. Haluaisin ehdottomasti ainakin päästä seuraamaan keskuksessa kokoontuvien lasten kerhojen toimintaa. Katsotaan kuinka käy. Töitä on kuutena päivänä viikossa ja kuusi tuntia päivässä. Keskus pyörii osittain palkatun henkilökunnan ja osittain vapaaehtoisin voimin. Vapaaehtoiset tulevat Suomesta yleensä pariksi kuukaudeksi, palkallisista työntekijöistä osa on paikallisia (jo nyt on huomattavissa mielenkiintoisia kulttuurieroja puhtaanapidossa, tiskauksessa jne... Ikävä on suomalaisia moppeja!).
Kaupunkia olen nähnyt vielä hyvin vähän, mutta jo nyt olen aivan hämilläni asuessani kaikkien näiden kuuluisien paikkojen vieressä. Siis kaikki Raamatusta tutut paikat, jotka ovat tulleet tutuiksi jo ala-asteella, ovat ihan kivenheiton päässä! Golgata ja Jeesuksen hauta ovat ihan vieressä, Öljymäki myös, vanhan kaupungin itkumuuri ja lista jatkuu loputtomiin, kun otetaan mukaan lähikaupungit eli vaikka Betlehem. Teologian (sivuaine)opiskelija on innoissaan! Kaupunki hämmästytttää myös jo mainitulla kansallisuuksien ja uskontojen moninaisuudella. Asun aivan juutalaiskorttelien vieressä ja meidän katumme vilisee ortodoksijuutalaisia mustine pukuineen ja kikkuroineen ja tavallisillakin juutalaismiehillä on vähintään kipa päässä. Tästä muutaman korttelin päästä alkaa arabialue, jossa kadut täyttävät huivipäiset naiset. Täällä on myös ihan normaalia nähdä sotilaiden (miehiä ja naisia) kulkevan konekiväärien kanssa kadulla. Puheensorinassa kuulee niin hepreaa kuin arabiaakin. Onnekseni katukyltit ovat sentään heprean lisäksi englanniksi, sillä heprea on minulle kyllä täyttä hepreaa! Vaikka täällä on paljon uutta, niin viikon olemisen jälkeen tunnen oloni jo yllättävän kotoisaksi (Jerusalem muistuttaa paljolti - niin hyvässä kuin pahassa - Istanbulia, joten ehkä siitä tämä nopea sopeutuminen). Kotoisuuden tunteen saavuttamista on kyllä paljon helpottanut ympärillä jatkuvasti kuuluva suomen kieli ja sauna, joka täällä tietysti on (eihän suomalaiset voisi olla ilman!).
lauantai 2. tammikuuta 2010
EB oli siististi cool
Siteeraan itseäni, tai oikeammin olen laiska enkä jaksa kirjoittaa samaa juttua neljättä kertaa, ja laitan tähän itse kirjoittamani lehtijutun seuraavasta seikkailustani eli EB:stä. Juttu on ilmestynyt useammassa partiojulkaisussa hieman eri versioina (Hämeen Viesti 4/2009, Partiopolku 4/2009, Töräys 2(?)/2009, tekstin asettelu on mitä sattuu, koettakaa kestää). Göteborgista paluun jälkeen olin siis pari viikkoa Suomessa ja sitten lähdin taas maailmalle:
"EB oli siististi cool
Explorer Belt Iso-Britanniassa 29.6.-1.8.2009
Explorer Belt, eli tuttavallisemmin EB, on joka toinen vuosi jossain Euroopan maassa järjestettävä partioseikkailu 16-26 -vuotiaille. Reissun päätarkoituksena on vaeltaa 200 kilometriä pareittain ja suorittaa erilaisia projekteja. Vaellusosuuden jälkeen tutustutaan kohdemaahan vielä muutaman viikon kiertoajelulla. Matkaan voi vaeltajana lähteä vain kerran. Aikaisempina vuosina EB on ollut mm. Ranskassa, Itävallassa ja Sveitsissä. EB:iä ympäroi salaisuuden verho ja kaikki sille joskus osallistuneet ovat vaitonaisia siitä, mitä reissussa oikeasti tapahtuu. Vakiovastaus kysymyksiin on :"Kaikki selviää aikanaan." Itse EB:lle nyt osallistuneena liityn tähän samaan seuraan, joten paljon on jätettävä edelleen salaisuudeksi.
Tänä kesänä Iso-Britanniaan matkanneeseen EB-joukkioon kuului 32 vaeltajaa, kuusi johtajaa, matkanjohtaja sekä bussikuskimme Jouni, joka oli jo suoranainen EB-konkari. Hakijoita oli ollut tuplamäärä, joten johtajistolla oli ollut suuri urakka karsia tällä kertaa sopivimmat lähtijät. Keväällä järjestettiin yksi tapaaminen, jossa vaellusparit tapasivat toisensa. Osa lähti matkaan tutun parin kanssa, mutta minä olin hakenut yksin ja johtajisto oli valinnut vaellusparikseni hämäläisen Saaran Tampereelta. Jo heti ensi tapaamisella Saaran kanssa tuntui siltä, että johtajiston tekemä paritus oli onnistunut todella hyvin.
Jännittämisen, useiden sähköposti- ja tekstiviestien, vaatteiden nimikoimisen sekä paniikinomaisen pakkaamisen jälkeen kokoonnuimme maanantaina 29. kesäkuuta Turkuun. Bussin pakkaaminen oli suoranainen taidonnäyte, sillä jokaisella oli mukanaan rinkka, päiväreppu, muuta sälää ja bussikuski-Jounilla vielä pyörä. Illalla astuimme laivaan, joka kuljetti meidät Tukholmaan. Tukholmasta jatkoimme seuraavana aamuna Tanskaan ja Tanskan läpi vielä Saksaan saakka, jossa yövyimme. Päivän aikana arvoimme itsellemme uudet bussiparit, jonka vieressä istuttiin yksi päivä. Tämä käytäntö oli meillä koko matkan ajan, jolloin joka päivä tutustui uuteen ihmiseen. Saksasta matkaa jatkettiin Hollantiin ja aina rannikolle eli Amsterdamiin saakka. Siellä nousimme taas laivaan. Malttamattomina odotimme, että saimme laivaliput käsiimme, jolloin selvisi viimein määränpää: Newcastle! Olisimme siis menossa hyvin luultavasti Skotlantiin. Seuraavana aamuna jalkamme koskettivat viimein Iso-Britannian maaperää ja jännitys tiivistyi entisestään. Koko bussimatkan ajan olimme nenä kiinni ikkunassa lukemassa tiekylttejä, jotka vahvistivat edelleen käsitystä Skotlannista. Muutaman tunnin ajon jälkeen saavuimme Haddingtoniin paikallisten partiolaisten kololle. Kun bussi oli saatu tyhjennettyä, alkoi vimmattu pakkaaminen vaellusta varten. Pohdimme Saaran kanssa jokaisen varusteen kohdalla, mitä todella tarvitaan ja sahasimme jopa tiskiharjasta varren pois grammojen vähentämiseksi. Ilta oli taas täynnä jännitystä, kaaosta, lokikirjan kirjoittamista ja kolmen minuutin suihkuvuoroja.
Aamulla koitti hetki, jota kaikki odottivat, kun pudotusbussi starttasi puoli kymmenen maissa. Kymmenen jälkeen pudotettiin ensimmäinen pari jonnekin päin Skotlantia tai Englantia, emme olleet varmoja, koska karttoja meillä ei tietystikään ollut. Näin jatkui koko päivän ja parit yksitellen jäivät jonnekin horisonttiin. Päivä tuntui loputtomalta, mutta iltapäivällä viimein pääsimme mekin Saaran kanssa matkaan. Matkaevääksi saatiin näkkileipää ja myslipatukoita sekä vaelluskuori. Kuoresta löytyi kartta, hiukan rahaa sekä ohjeet vaellusta varten. Ensimmäisenä tehtävänä oli selvittää olinpaikkamme. Meidän tapauksessamme se ei ollut vaikeaa, sillä olimme erään kansallispuiston reunalla. Koska päivä oli jo pitkällä, lähdimme kävelemään reippaasti. Muutaman tunnin ja 12 kilometrin jälkeen löysimme yösijan erään Steven luota. Oli mahtava päästä sänkyyn nukkumaan jo heti ensimmäisenä yönä. Seuraavana aamuna Steve vei meidät aikaisin aamulla kettukoirafarmille, jossa hän työskenteli. Pääsimme Steven ja muiden kanssa lenkittämään 80 koiran laumaa. Olimme Saaran kanssa aivan ällistyksissämme näin mahtavasta aloituksesta vaelluksellemme. Aamupäivällä jatkoimme matkaa. Tämän päivän matkasta oli suunnitteilla todella pitkä, sillä myöhäisen pudotusajankohdan takia olimme huolissamme kilometrien taittumisesta. Päivästä tulikin todella pitkä ja tuskainen. Jalkani nimittäin saivat ensimmäiset mahtavat rakkonsa ja kun illalla mittasimme kävellyt kilometrit, totesimme kävelleemme maratonin eli 42 kilometriä! Pääsimme kuitenkin laittamaan telttamme erään perheen pihaan ja saimme käyttää heidän kylpyhuonettaan. Kuulimme jälkeenpäin, että perheen äiti on kuningattaren jonkin sortin alueellinen hovineito. Kolmannen vaelluspäivän ongelmaksi muodostui puhelimen löytäminen, sillä tarkoitus oli soittaa johtajistolle, kertoaksemme sijaintimme. Asiaa hankaloitti kova myrsky, joka aiheutti sähkökatkoksen ja kaikkien ladattavat puhelimet olivat mykkinä. Lopulta iltapäivällä saimme käyttöömme erään ystävällisen miehen puhelimen. Vastoinkäymiset eivät loppuneet tähän, sillä kesken päivän jouduimme vaihtamaan myös reittisuunnitelmaa, sillä erään moottoritien yli ei päässyt mistään kohtaa. Niin päädyimme pieneen Innerwickin kylään, jossa majoituspaikan löytäminen ei ollut kovin helppoa. Lopulta pääsimme nukkumaan erään koulun takapihalle, ihan luvan kanssa kylläkin. Illan ajaksi sateensuojaan meidät otti eräs partiolainen Moraq. Hän kertoi paljon paikallisesta partioinnista sekä omasta skottilaisesta klaanistaan. Moraq ruokki meidät hyvin ja halusi tutustuttaa meidät myös skottilaiseen ruokakultuuriin. Niinpä pääsimme itse tekemään skottilaisia skonsseja eli eräänlaisia teeleipiä Moraqin opastuksella. Illalla teltassa nautimme itse tehtyjä skonsseja ja Saara puhkoi taas rakkojani. Jalkani olivat todella kipeät ja päätimme, ettei lähdetä ylittämään yhtään vuoristoa, vaikka mieli tekisi.
Aamulla sanoimme taas hyvästit näille ystävällisille ihmisille ja suuntasimme kohti rannikkoa. Kilometrit taittuivat, mutta jalkani sanoivat jokaisella askeleella enemmän ja enemmän vastaan. Illansuussa en pystynyt enää kävelemään ja päätimme jo kysellä yösijaa. Oli hyvä, että aloitimme ajoissa, sillä yöpaikkaa ei irronnut mistään pariin tuntiin. Epätoivo oli jo aika suuri, kunnes eräs nainen keksi lähellä asuvan erään partioperheen. Perhe oli aivan mahtava, sillä saimme illan aikana paljon hyvää ruokaa ja he veivät katsomaan majakkaa sekä läheistä rannikkokaupunkia. Kaiken huipuksi pääsimme vielä sisään nukkumaan. Seuraavana aamuna olin päättänyt taas kokeilla vaelluskengillä kävelemistä. Olin siis viimeiset 50 kilometriä kävelyt sandaaleilla ja nyt oli taas aika vaihtaa kunnon kenkiin. Tämä jäi yritykseksi, sillä jalkoihin sattui niin paljon. Yhtäkkiä perheen äiti kysyi, mikä on kengännumeroni ja samassa hän jo toi eteeni kahdet vaelluskengät. Toiset sopivat hyvin ja niinpä vanhat vaelluskenkäni saivat hyvän kodin tässä skottilaisessa perheessä. Sitten matka jatkui, mutta paljon paremmalla mielellä, kun jalkoihin ei enää sattunut niin paljon. Iltapäivällä saavuimme vanhaan kartanoon, joka toimii nykyisin museona. Kysyimme, löytyisikö meille jotain hommia, joissa voisimme auttaa. Saimme yösijaksemme vanhan mökin, jonka siivosimme. Seuraavana päivänä pesimme kahvilan ikkunat ja vaivanpalkaksi saimme kahvilasta peribrittiläisen aamupalaa makkaroineen ja black puddingeineen sekä päivällistä. Työn lomassa kävimme opastetulla kartanokierroksella. Oppaamme Julian oli kiinnostunut kuulemaan reissustamme ja hän kutsuikin lopulta meidät perheensä luokse seuraavaksi yöksi. Julianin luona olimme kuin kunniavieraita, sillä meille tarjottiin mahtava ateria ihanien alku- ja jälkiruokien kera. Julianin vaimo pesi pyykkimme sekä pääsimme kylpyyn ja muhkeisiin lakanoihin nukkumaan. Aamulla meidät varustettiin vielä eväillä ja taas matka jatkui, tällä kertaa kohti Kelsoa. Kelson torilla törmäsimme toiseen vaelluspariin. Oli hauska päästä vaihtamaan kuulumisia viikon varrelta. Kelsossa meille yösijan antoi pastori Tom. Hän itse teki illan töitä, mutta me pääsimme taas käyttämään suihkua ja keittiötä ja jopa vilkaisemaan televisiota. Viimeinen kokonainen vaelluspäivä tuntui mahtavalta, sillä muutamina edellisinä päivinä käveleminen tuntui jo hiukan tylsältä. Nyt maali alkoi jo häämöttää ja illalla meni 200 kilometriä rikki. Se antoi uutta puhtia. Saavuimme illaksi jo maalikaupunkiimme Melroseen ja matkalla näimme useammankin vaellusparin, sillä kaikki suuntaisivat yöksi lähelle maalia. Me pääsimme yöksi erään miehen luokse, joka illan keskustelujen aikana osoittautui Melrosen pormestariksi! Ei siis hassumpi paikka yöpyä. Viimeisenä aamuna suorastaa juoksimme Saaran kanssa maaliin. Kävelimme varmuuden vuoksi ylimääräisiä kilometrejä ja menimme sitten odottamaan omaa vuoroamme parkkipaikalle, jonne melkein kaikki muutkin vaellusparit olivat kokoontuneet. Oli mahtava nähdä kaikkia 10 päivän jälkeen ja kerrottavaa riitti.
Vaelluksen jälkeen alkoi tuomarointiaika. Oleskelimme siis viisi päivää Haddingtonissa ja Edinburghissa. Pääsimme esimerkiksi pelaamaan golfia ja rugbya, kisaamaan hiekkalinnan rakentamisessa, tutustumaan Edinburghin linnaan ja moniin muihin kaupungin nähtävyyksiin. Myös paikalliset partiolaiset kestittivät meitä useampaan kertaan. Juhlaillallinen oli mahtava ja lisäksi paikalliset opettivat meille useamman kansantanssin. En muista, koska olisin ollut niin hikinen kuin sen monen tunnin tanssimisen jälkeen. Juhlaillalliselle oli kutsuttu myös säkkipilliorkesteri ja runonlausuja. Tuomarointiaika huipentui Presentation Dinneriin. Vierailimme ensin viskitislaamossa ja sitten nautimme juhla-aterian, jossa saimme todistukset, vyömerkit ja neljä paria vielä EB-vyöt.
Tuomarointiajan jälkeen alkoi paljon odotettu kiertoajelu. Kiersimme lähinnä ympäri Skotlantia niin pienissä kuin isommissakin kaupungeissa. Ensiksi kiertelimme Skotlannin Ylämaalla, jossa kävimme etsimässä Loch Nessin hirviötä, mutta otus ei ainakaan meille suostunut näyttäytymään. Sitten suuntasimme Isle of Skyelle, jossa valloitimme yhden huipun. Matkalla nähtiin myös Ben Nevis eli Britannian korkein huippu. Se jätettiin kuitenkin suosiolla väliin. Vierailimme myös Warwickin linnassa ja pääsimme seikkailupuistoon kiipeilemään ja temppuilemaan puiden latvoihin. Carlislessä paikalliset partiolaiset järjestivät meille barbeque-illan ja leikimme suomalaisia (väkivaltaisia!) ja brittiläisiä leikkejä. Matkan jälkeen huomasimme, että illanviettomme on päässyt YouTubeen saakka. Vietimme myös pari päivää Lontoossa tutustuen kaupunkiin erilaisten tehtävien avulla. Toisena päivänä pääsimme myös vapaasti shoppaamaan. Ennen ja jälkeen Lontoo-päivien kävimme myös Gilwell Parkissa ihailemassa mm. B-P:n jalanjälkeä ja partiomuseon aarteita.
Kiertoajelun jälkeen oli ikävä kyllä aika lähteä kotimatkalle. Reitti oli tuttu Hollanti-Saksa-Tanska-Ruotsi. Ruotsissa vietimme viimeisen yön leirikeskuksessa, jossa oli sauna. Tällainen asteittainen kotiutuminen Suomeen oli ehkä ihan hyvä asia, sillä reissussa oltiin siis yhteensä viisi viikkoa. Ihan viimeinen yö vietettiin laivalla, jossa valvottiin koko yö. Seuraavan aamun jäähyväiset Turussa 1. elokuuta kestivät pitkään ja olivat todella haikeita. Tältä matkalta jäi muistoihin mahtavia partiokokemuksia, joita en ikinä unohda. Sain myös 38 uutta ystävää, joita tulen kaipaamaan. Tämän oman EB:mme tiivistimme muutamaan asiaan; matka sisälsi ensinnäkin paljon läheisyyttä ja väkivaltaa, ja läheisyyden taas tiivisti eräs vaelluspari lausahdukseen: ”Sun hiki on mun hiki”. Yksinkertaisesti sanottuna EB on ainakin minulle yksi parhaimmista, ellei paras, partiomuisto. Jos siis uudet kulttuurit kiinnostavat, haluat kokea haasteita ja olet valmis viettämään partiokivaa viiden viikon ajan, lähde EB:lle. Se on mahdollista taas kahden vuoden päästä."
"EB oli siististi cool
Explorer Belt Iso-Britanniassa 29.6.-1.8.2009
Explorer Belt, eli tuttavallisemmin EB, on joka toinen vuosi jossain Euroopan maassa järjestettävä partioseikkailu 16-26 -vuotiaille. Reissun päätarkoituksena on vaeltaa 200 kilometriä pareittain ja suorittaa erilaisia projekteja. Vaellusosuuden jälkeen tutustutaan kohdemaahan vielä muutaman viikon kiertoajelulla. Matkaan voi vaeltajana lähteä vain kerran. Aikaisempina vuosina EB on ollut mm. Ranskassa, Itävallassa ja Sveitsissä. EB:iä ympäroi salaisuuden verho ja kaikki sille joskus osallistuneet ovat vaitonaisia siitä, mitä reissussa oikeasti tapahtuu. Vakiovastaus kysymyksiin on :"Kaikki selviää aikanaan." Itse EB:lle nyt osallistuneena liityn tähän samaan seuraan, joten paljon on jätettävä edelleen salaisuudeksi.
Tänä kesänä Iso-Britanniaan matkanneeseen EB-joukkioon kuului 32 vaeltajaa, kuusi johtajaa, matkanjohtaja sekä bussikuskimme Jouni, joka oli jo suoranainen EB-konkari. Hakijoita oli ollut tuplamäärä, joten johtajistolla oli ollut suuri urakka karsia tällä kertaa sopivimmat lähtijät. Keväällä järjestettiin yksi tapaaminen, jossa vaellusparit tapasivat toisensa. Osa lähti matkaan tutun parin kanssa, mutta minä olin hakenut yksin ja johtajisto oli valinnut vaellusparikseni hämäläisen Saaran Tampereelta. Jo heti ensi tapaamisella Saaran kanssa tuntui siltä, että johtajiston tekemä paritus oli onnistunut todella hyvin.
Jännittämisen, useiden sähköposti- ja tekstiviestien, vaatteiden nimikoimisen sekä paniikinomaisen pakkaamisen jälkeen kokoonnuimme maanantaina 29. kesäkuuta Turkuun. Bussin pakkaaminen oli suoranainen taidonnäyte, sillä jokaisella oli mukanaan rinkka, päiväreppu, muuta sälää ja bussikuski-Jounilla vielä pyörä. Illalla astuimme laivaan, joka kuljetti meidät Tukholmaan. Tukholmasta jatkoimme seuraavana aamuna Tanskaan ja Tanskan läpi vielä Saksaan saakka, jossa yövyimme. Päivän aikana arvoimme itsellemme uudet bussiparit, jonka vieressä istuttiin yksi päivä. Tämä käytäntö oli meillä koko matkan ajan, jolloin joka päivä tutustui uuteen ihmiseen. Saksasta matkaa jatkettiin Hollantiin ja aina rannikolle eli Amsterdamiin saakka. Siellä nousimme taas laivaan. Malttamattomina odotimme, että saimme laivaliput käsiimme, jolloin selvisi viimein määränpää: Newcastle! Olisimme siis menossa hyvin luultavasti Skotlantiin. Seuraavana aamuna jalkamme koskettivat viimein Iso-Britannian maaperää ja jännitys tiivistyi entisestään. Koko bussimatkan ajan olimme nenä kiinni ikkunassa lukemassa tiekylttejä, jotka vahvistivat edelleen käsitystä Skotlannista. Muutaman tunnin ajon jälkeen saavuimme Haddingtoniin paikallisten partiolaisten kololle. Kun bussi oli saatu tyhjennettyä, alkoi vimmattu pakkaaminen vaellusta varten. Pohdimme Saaran kanssa jokaisen varusteen kohdalla, mitä todella tarvitaan ja sahasimme jopa tiskiharjasta varren pois grammojen vähentämiseksi. Ilta oli taas täynnä jännitystä, kaaosta, lokikirjan kirjoittamista ja kolmen minuutin suihkuvuoroja.
Aamulla koitti hetki, jota kaikki odottivat, kun pudotusbussi starttasi puoli kymmenen maissa. Kymmenen jälkeen pudotettiin ensimmäinen pari jonnekin päin Skotlantia tai Englantia, emme olleet varmoja, koska karttoja meillä ei tietystikään ollut. Näin jatkui koko päivän ja parit yksitellen jäivät jonnekin horisonttiin. Päivä tuntui loputtomalta, mutta iltapäivällä viimein pääsimme mekin Saaran kanssa matkaan. Matkaevääksi saatiin näkkileipää ja myslipatukoita sekä vaelluskuori. Kuoresta löytyi kartta, hiukan rahaa sekä ohjeet vaellusta varten. Ensimmäisenä tehtävänä oli selvittää olinpaikkamme. Meidän tapauksessamme se ei ollut vaikeaa, sillä olimme erään kansallispuiston reunalla. Koska päivä oli jo pitkällä, lähdimme kävelemään reippaasti. Muutaman tunnin ja 12 kilometrin jälkeen löysimme yösijan erään Steven luota. Oli mahtava päästä sänkyyn nukkumaan jo heti ensimmäisenä yönä. Seuraavana aamuna Steve vei meidät aikaisin aamulla kettukoirafarmille, jossa hän työskenteli. Pääsimme Steven ja muiden kanssa lenkittämään 80 koiran laumaa. Olimme Saaran kanssa aivan ällistyksissämme näin mahtavasta aloituksesta vaelluksellemme. Aamupäivällä jatkoimme matkaa. Tämän päivän matkasta oli suunnitteilla todella pitkä, sillä myöhäisen pudotusajankohdan takia olimme huolissamme kilometrien taittumisesta. Päivästä tulikin todella pitkä ja tuskainen. Jalkani nimittäin saivat ensimmäiset mahtavat rakkonsa ja kun illalla mittasimme kävellyt kilometrit, totesimme kävelleemme maratonin eli 42 kilometriä! Pääsimme kuitenkin laittamaan telttamme erään perheen pihaan ja saimme käyttää heidän kylpyhuonettaan. Kuulimme jälkeenpäin, että perheen äiti on kuningattaren jonkin sortin alueellinen hovineito. Kolmannen vaelluspäivän ongelmaksi muodostui puhelimen löytäminen, sillä tarkoitus oli soittaa johtajistolle, kertoaksemme sijaintimme. Asiaa hankaloitti kova myrsky, joka aiheutti sähkökatkoksen ja kaikkien ladattavat puhelimet olivat mykkinä. Lopulta iltapäivällä saimme käyttöömme erään ystävällisen miehen puhelimen. Vastoinkäymiset eivät loppuneet tähän, sillä kesken päivän jouduimme vaihtamaan myös reittisuunnitelmaa, sillä erään moottoritien yli ei päässyt mistään kohtaa. Niin päädyimme pieneen Innerwickin kylään, jossa majoituspaikan löytäminen ei ollut kovin helppoa. Lopulta pääsimme nukkumaan erään koulun takapihalle, ihan luvan kanssa kylläkin. Illan ajaksi sateensuojaan meidät otti eräs partiolainen Moraq. Hän kertoi paljon paikallisesta partioinnista sekä omasta skottilaisesta klaanistaan. Moraq ruokki meidät hyvin ja halusi tutustuttaa meidät myös skottilaiseen ruokakultuuriin. Niinpä pääsimme itse tekemään skottilaisia skonsseja eli eräänlaisia teeleipiä Moraqin opastuksella. Illalla teltassa nautimme itse tehtyjä skonsseja ja Saara puhkoi taas rakkojani. Jalkani olivat todella kipeät ja päätimme, ettei lähdetä ylittämään yhtään vuoristoa, vaikka mieli tekisi.
Aamulla sanoimme taas hyvästit näille ystävällisille ihmisille ja suuntasimme kohti rannikkoa. Kilometrit taittuivat, mutta jalkani sanoivat jokaisella askeleella enemmän ja enemmän vastaan. Illansuussa en pystynyt enää kävelemään ja päätimme jo kysellä yösijaa. Oli hyvä, että aloitimme ajoissa, sillä yöpaikkaa ei irronnut mistään pariin tuntiin. Epätoivo oli jo aika suuri, kunnes eräs nainen keksi lähellä asuvan erään partioperheen. Perhe oli aivan mahtava, sillä saimme illan aikana paljon hyvää ruokaa ja he veivät katsomaan majakkaa sekä läheistä rannikkokaupunkia. Kaiken huipuksi pääsimme vielä sisään nukkumaan. Seuraavana aamuna olin päättänyt taas kokeilla vaelluskengillä kävelemistä. Olin siis viimeiset 50 kilometriä kävelyt sandaaleilla ja nyt oli taas aika vaihtaa kunnon kenkiin. Tämä jäi yritykseksi, sillä jalkoihin sattui niin paljon. Yhtäkkiä perheen äiti kysyi, mikä on kengännumeroni ja samassa hän jo toi eteeni kahdet vaelluskengät. Toiset sopivat hyvin ja niinpä vanhat vaelluskenkäni saivat hyvän kodin tässä skottilaisessa perheessä. Sitten matka jatkui, mutta paljon paremmalla mielellä, kun jalkoihin ei enää sattunut niin paljon. Iltapäivällä saavuimme vanhaan kartanoon, joka toimii nykyisin museona. Kysyimme, löytyisikö meille jotain hommia, joissa voisimme auttaa. Saimme yösijaksemme vanhan mökin, jonka siivosimme. Seuraavana päivänä pesimme kahvilan ikkunat ja vaivanpalkaksi saimme kahvilasta peribrittiläisen aamupalaa makkaroineen ja black puddingeineen sekä päivällistä. Työn lomassa kävimme opastetulla kartanokierroksella. Oppaamme Julian oli kiinnostunut kuulemaan reissustamme ja hän kutsuikin lopulta meidät perheensä luokse seuraavaksi yöksi. Julianin luona olimme kuin kunniavieraita, sillä meille tarjottiin mahtava ateria ihanien alku- ja jälkiruokien kera. Julianin vaimo pesi pyykkimme sekä pääsimme kylpyyn ja muhkeisiin lakanoihin nukkumaan. Aamulla meidät varustettiin vielä eväillä ja taas matka jatkui, tällä kertaa kohti Kelsoa. Kelson torilla törmäsimme toiseen vaelluspariin. Oli hauska päästä vaihtamaan kuulumisia viikon varrelta. Kelsossa meille yösijan antoi pastori Tom. Hän itse teki illan töitä, mutta me pääsimme taas käyttämään suihkua ja keittiötä ja jopa vilkaisemaan televisiota. Viimeinen kokonainen vaelluspäivä tuntui mahtavalta, sillä muutamina edellisinä päivinä käveleminen tuntui jo hiukan tylsältä. Nyt maali alkoi jo häämöttää ja illalla meni 200 kilometriä rikki. Se antoi uutta puhtia. Saavuimme illaksi jo maalikaupunkiimme Melroseen ja matkalla näimme useammankin vaellusparin, sillä kaikki suuntaisivat yöksi lähelle maalia. Me pääsimme yöksi erään miehen luokse, joka illan keskustelujen aikana osoittautui Melrosen pormestariksi! Ei siis hassumpi paikka yöpyä. Viimeisenä aamuna suorastaa juoksimme Saaran kanssa maaliin. Kävelimme varmuuden vuoksi ylimääräisiä kilometrejä ja menimme sitten odottamaan omaa vuoroamme parkkipaikalle, jonne melkein kaikki muutkin vaellusparit olivat kokoontuneet. Oli mahtava nähdä kaikkia 10 päivän jälkeen ja kerrottavaa riitti.
Vaelluksen jälkeen alkoi tuomarointiaika. Oleskelimme siis viisi päivää Haddingtonissa ja Edinburghissa. Pääsimme esimerkiksi pelaamaan golfia ja rugbya, kisaamaan hiekkalinnan rakentamisessa, tutustumaan Edinburghin linnaan ja moniin muihin kaupungin nähtävyyksiin. Myös paikalliset partiolaiset kestittivät meitä useampaan kertaan. Juhlaillallinen oli mahtava ja lisäksi paikalliset opettivat meille useamman kansantanssin. En muista, koska olisin ollut niin hikinen kuin sen monen tunnin tanssimisen jälkeen. Juhlaillalliselle oli kutsuttu myös säkkipilliorkesteri ja runonlausuja. Tuomarointiaika huipentui Presentation Dinneriin. Vierailimme ensin viskitislaamossa ja sitten nautimme juhla-aterian, jossa saimme todistukset, vyömerkit ja neljä paria vielä EB-vyöt.
Tuomarointiajan jälkeen alkoi paljon odotettu kiertoajelu. Kiersimme lähinnä ympäri Skotlantia niin pienissä kuin isommissakin kaupungeissa. Ensiksi kiertelimme Skotlannin Ylämaalla, jossa kävimme etsimässä Loch Nessin hirviötä, mutta otus ei ainakaan meille suostunut näyttäytymään. Sitten suuntasimme Isle of Skyelle, jossa valloitimme yhden huipun. Matkalla nähtiin myös Ben Nevis eli Britannian korkein huippu. Se jätettiin kuitenkin suosiolla väliin. Vierailimme myös Warwickin linnassa ja pääsimme seikkailupuistoon kiipeilemään ja temppuilemaan puiden latvoihin. Carlislessä paikalliset partiolaiset järjestivät meille barbeque-illan ja leikimme suomalaisia (väkivaltaisia!) ja brittiläisiä leikkejä. Matkan jälkeen huomasimme, että illanviettomme on päässyt YouTubeen saakka. Vietimme myös pari päivää Lontoossa tutustuen kaupunkiin erilaisten tehtävien avulla. Toisena päivänä pääsimme myös vapaasti shoppaamaan. Ennen ja jälkeen Lontoo-päivien kävimme myös Gilwell Parkissa ihailemassa mm. B-P:n jalanjälkeä ja partiomuseon aarteita.
Kiertoajelun jälkeen oli ikävä kyllä aika lähteä kotimatkalle. Reitti oli tuttu Hollanti-Saksa-Tanska-Ruotsi. Ruotsissa vietimme viimeisen yön leirikeskuksessa, jossa oli sauna. Tällainen asteittainen kotiutuminen Suomeen oli ehkä ihan hyvä asia, sillä reissussa oltiin siis yhteensä viisi viikkoa. Ihan viimeinen yö vietettiin laivalla, jossa valvottiin koko yö. Seuraavan aamun jäähyväiset Turussa 1. elokuuta kestivät pitkään ja olivat todella haikeita. Tältä matkalta jäi muistoihin mahtavia partiokokemuksia, joita en ikinä unohda. Sain myös 38 uutta ystävää, joita tulen kaipaamaan. Tämän oman EB:mme tiivistimme muutamaan asiaan; matka sisälsi ensinnäkin paljon läheisyyttä ja väkivaltaa, ja läheisyyden taas tiivisti eräs vaelluspari lausahdukseen: ”Sun hiki on mun hiki”. Yksinkertaisesti sanottuna EB on ainakin minulle yksi parhaimmista, ellei paras, partiomuisto. Jos siis uudet kulttuurit kiinnostavat, haluat kokea haasteita ja olet valmis viettämään partiokivaa viiden viikon ajan, lähde EB:lle. Se on mahdollista taas kahden vuoden päästä."
perjantai 1. tammikuuta 2010
Vuoroin vieraissa osa 2
Tanskan pääkaupungin nähtyäni (jo kahdesti tänä keväänä) päätin, että on aika kunnioittaa myös Norjan pääkaupunkia läsnäolollani. Niinpä lähdimme toukokuun viimeisellä viikolla aamuvarhain Marian, Marin ja hollantilaisen Matthesjin kanssa bussilla kohti Osloa. Visiitti oli vain päivän mittainen, mutta kaikki tärkeät nähtävyydet tehokkaina turisteina katsastettiin. Vigelandin puisto kierrettiin Marin ja Marian kanssa, sillä arkkitehtiopiskelija Matthesj halusi käydä katsomassa jotaintosihienoajaarkkitehtuurisestimerkittävää. Matthesjin vaikuttamana vierailtiin arkkitehtuurin museossa ja käytiin tutustumassa Oslon oopperataloon (jonka katolla voi kävellä, niin siistiä!). Syötiin hyvin ja sitten hypättiin taas bussiin. Oslo vaikutti kivalta kaupungilta ja vähän kyllä harmitti, kun vierailu oli jäänyt näin viime tippaan ja kutistui siksi näin lyhyeksi reissuksi.
Omien matkailujen jälkeen pääsin taas toimimaan vieraiden vastaanottajana. Toukokuun viimeisenä päivänä sain Göteborgiin kaksi suomalaista kotitalousopettajaa, jotka osallistuivat Kotitalousopettajien liiton MultiHome-hankkeeseen. Hankkeessa tai projektissa vieraillaan eri maissa ja tutustutaan kotitalousopetukseen sekä monikulttuurisuuteen. Olen ollut mukana liiton kansainvälisyystoimikunnassa ja sitä kautta päätynyt Ruotsin maakoordinaattoriksi (muita kohteita ovat olleet Saksa, Kreikka ja tulossa vielä Viro, Irlanti ja Tanska). Tutustuimme Marjan ja Katariinan kanssa viikon aikana erilaisiin kouluihin Göteborgissa (matkalla myös Skövdessä) ja Uppsalassa sekä molemmissa kaupungeissa myös yliopistojen kotitalousopettajien koulutukseen. Aikaa jäi myös turistinähtävyyksille. Göteborgissa kävimme vastaanottavien kotitalousopettajiien kanssa ihanassa ravintolassa (ravintola oli myös kallis ja suosittu, pöytä pitää aina varata etukäteen) syömässä ja Uppsalassa saimme kutsun Karinin kotiin nauttimaan illallista. Uppsalassa käyminen oli minullekin uutta ja enkä valita myöskään hulppeasta hotellimajoituksesta. Viikko oli antoisa, vaikka tuottikin aika paljon stressiä etukäteen. Lisähankaluutta aiheutti asunnossani alkanut maalausurakka (onneksi pääsin evakkoon Sonjan luo!). Perjantai-iltana Marja ja Katariina lähtivät lentokentälle ja minä junalla Göteborgiin. Seuraavana aamuna en ollut vielä päässyt edes ylös sängystä, kun äiti ja isä soittivat ovikelloa. Se tarkoitti käytännössä pikaista pukeutumista, mutta myös sitä, että olisin kohta jättämässä Göteborgin taakseni. Hiukan äidin ja isän jälkeen saapui Laura vanhempineen. Laura on siis opiskelukaverini, joka on tulossa tänne syksyksi vaihtoon ja jolle tietysti kätevästi tämän kämpän diilasin. Laura kantoi tavaransa sisään ja sitten lähdimme yhdessä koko porukka kohti hotellia, jossa Lauran vanhemmat majoittuivat. Äiti ja isäkin päättivät jäädä samaan hotelliin ja syötiin ihana hotelliaamiainen. Seuraavan vajaan viikon aikana turistioppaan urani sai huipennuksen, kun vielä kerran sain esitellä rakasta kotikaupunkiani. Kiertelyn kohteina olivat tutut puistot, museot, Paddan-ajelu kanavissa ja hyvät ravintolat. Ikävän sivumaun viimeiset päivät saivat siitä, kun autoomme oli murtauduttu. Onneksi saatiin kuitenkin sopuhintaan uusi ikkunalasi ja päästiin ajelemaan Tukholman satamaan ehjien ikkunoiden kanssa. Laiva toi meidät Suomeen torstaina 11.6 ja aika haikeat olivat tunnelmat. Oli tietysti kivaa olla taas Suomessa, mutta olisin mielelläni jäänyt vielä ainakin kesäksi Göteborgiin. Tiedossa oli kuitenkin uusia seikkailuja, joita kohti oli mentävä. Niistä seikkailuista lisää tässä blogissa, pysykää kanavalla!
Omien matkailujen jälkeen pääsin taas toimimaan vieraiden vastaanottajana. Toukokuun viimeisenä päivänä sain Göteborgiin kaksi suomalaista kotitalousopettajaa, jotka osallistuivat Kotitalousopettajien liiton MultiHome-hankkeeseen. Hankkeessa tai projektissa vieraillaan eri maissa ja tutustutaan kotitalousopetukseen sekä monikulttuurisuuteen. Olen ollut mukana liiton kansainvälisyystoimikunnassa ja sitä kautta päätynyt Ruotsin maakoordinaattoriksi (muita kohteita ovat olleet Saksa, Kreikka ja tulossa vielä Viro, Irlanti ja Tanska). Tutustuimme Marjan ja Katariinan kanssa viikon aikana erilaisiin kouluihin Göteborgissa (matkalla myös Skövdessä) ja Uppsalassa sekä molemmissa kaupungeissa myös yliopistojen kotitalousopettajien koulutukseen. Aikaa jäi myös turistinähtävyyksille. Göteborgissa kävimme vastaanottavien kotitalousopettajiien kanssa ihanassa ravintolassa (ravintola oli myös kallis ja suosittu, pöytä pitää aina varata etukäteen) syömässä ja Uppsalassa saimme kutsun Karinin kotiin nauttimaan illallista. Uppsalassa käyminen oli minullekin uutta ja enkä valita myöskään hulppeasta hotellimajoituksesta. Viikko oli antoisa, vaikka tuottikin aika paljon stressiä etukäteen. Lisähankaluutta aiheutti asunnossani alkanut maalausurakka (onneksi pääsin evakkoon Sonjan luo!). Perjantai-iltana Marja ja Katariina lähtivät lentokentälle ja minä junalla Göteborgiin. Seuraavana aamuna en ollut vielä päässyt edes ylös sängystä, kun äiti ja isä soittivat ovikelloa. Se tarkoitti käytännössä pikaista pukeutumista, mutta myös sitä, että olisin kohta jättämässä Göteborgin taakseni. Hiukan äidin ja isän jälkeen saapui Laura vanhempineen. Laura on siis opiskelukaverini, joka on tulossa tänne syksyksi vaihtoon ja jolle tietysti kätevästi tämän kämpän diilasin. Laura kantoi tavaransa sisään ja sitten lähdimme yhdessä koko porukka kohti hotellia, jossa Lauran vanhemmat majoittuivat. Äiti ja isäkin päättivät jäädä samaan hotelliin ja syötiin ihana hotelliaamiainen. Seuraavan vajaan viikon aikana turistioppaan urani sai huipennuksen, kun vielä kerran sain esitellä rakasta kotikaupunkiani. Kiertelyn kohteina olivat tutut puistot, museot, Paddan-ajelu kanavissa ja hyvät ravintolat. Ikävän sivumaun viimeiset päivät saivat siitä, kun autoomme oli murtauduttu. Onneksi saatiin kuitenkin sopuhintaan uusi ikkunalasi ja päästiin ajelemaan Tukholman satamaan ehjien ikkunoiden kanssa. Laiva toi meidät Suomeen torstaina 11.6 ja aika haikeat olivat tunnelmat. Oli tietysti kivaa olla taas Suomessa, mutta olisin mielelläni jäänyt vielä ainakin kesäksi Göteborgiin. Tiedossa oli kuitenkin uusia seikkailuja, joita kohti oli mentävä. Niistä seikkailuista lisää tässä blogissa, pysykää kanavalla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
