Vaarallinen juhannus, Sosiologian perusteet ja muita kertomuksia

Nyt ei ole juhannus, eikä mitään erityisen vaarallista ole tapahtunut, vaan otsikko viittaa muumikirjaan, jonka juuri luin. Vaarallisen juhannuksen lisäksi olen ahminut vaikka kuinka monta suomalaista kirjaa tuolta meidän kirjastosta. Sosiologian perusteet tosin odottaa vasta tuossa pöydällä. Taisin mainita jo aikaisemmin noista kirjaston aarteista, mutta edelleen sieltä löytyy kaikenlaisia helmiä. En ehkä kuluta aikaani kovin viisaasti, sillä kun kerrankin reissun päällä on, niin kannattaisi tutustua tähän maahan ja kaupunkiin. Huomaan kuitenkin usein olevani työpäivän jälkeen väsynyt ja jaksan raahautua korkeintaan salille, uimaan tai jumppaan tai avata kirjan. Uupumus ei aina ole fyysistä, vaan johtuu siitä, että kokee niin paljon uutta ja tapaa sen verran paljon uusia ihmisiä. Minua uuvuttaa ja raivostuttaa usein myös se, etten voi kommunikoida kaikkien kanssa ja kommunikointi on vajavaista. Väsymyksen lisäksi täällä kämpillä minua ovat pitäneet myös kaikenlaiset kirjalliset velvoitteet eli muutamat koulutyöt sekä muut rästissä olevat hommat. Ehkä kaupunkiin tutustumista rajoittaa myös se, etten jotenkin halua lukeutua turistiksi, koska en sellainen ole. Onneksi veljeni saapuessa tänne viikon päästä, voin rauhassa heittäytyä turistiksi!

Viime viikolla pääsin taas matkustelemaan työn puolesta eli olin Jaffassa tutustumassa yhden työntekijämme työhön. Hän toimii diakonina paikallisessa seurakunnassa. Hyppäsin aamulla ennen seitsemää sherutiin (=kimppataksi/minibussi) ja lähdin kohti Tel Avivia. Matka sinne kestää noin tunnin, joten olen jo useasti käynyt päivän reissulla Tel Avivissa. Jaffa sijaitsee ihan Tel Avivin kyljessä ja niinpä tämä työntekijä tuli hakemaan minua autolla Tel Avivin bussiasemalta. Ensimmäiseksi osallistuin työntekijöiden aamupalaveriin, jonka jälkeen pääsin aamukahville (täällä kahvi on murukahvia, joka ei ole oikeaa kahvia nähnytkään, ja jota juon vain äärimmäisessä hädässä). Meidän oli tarkoitus istua rauhassa alas juttelemaan päivän ohjelmasta, mutta käytännössä diakoni juoksi koko kahvittelun ajan hoitamassa asioita ja minä join aamukahvia amerikkalaisen vapaaehtoisen kanssa. Sitten lähdimme diakonin ja vapaaehtoisen kanssa hakemaan erästä asiakasta, jonka kanssa kävimme lääkärissä. Lääkärireissun jälkeen tutustuin kirkkoon. Kanttorin oli tarkoitus opastaa minua, mutta hän oli niin kiireinen kahden turistiryhmän kanssa, että ehdin kysyä vain muutaman kysymyksen. Lounas lähiravintolassa ei ollut suuri kulinaristinen elämys, mutta maha tuli täyteen, kun annos oli kerran vaihdatettu. Iltapäivällä diakonilla oli skype-neuvottelu, joten minä kuuntelin kanttorin ja suomalaisen vapaaehtoisen lauluharjoituksia tuhkakeskiviikon messua varten. Sen jälkeen suomalainen vapaaehtoinen kertoi työstään lähinnä musiikin ja lasten parissa. Alkuillasta diakoni saatteli minut bussiin ja lähdin takaisin Jerusalemiin. Oli mielenkiintoista nähdä taas vähän erilaista työtä ja tutustua hiukan Jaffaankin. Erilaista työtä on myös puutarhahommat, joihin minäkin viimein pääsin viime viikolla. Aurinko paistoi läpimästi eikä työ tuntunut työltä lainkaan. Oli myös kiva tehdä töitä isommalla porukalla, sillä saimme tänne uuden vapaaehtoisen Eeron kuukauden ajaksi. Työ tuntuu mielekkäämmältä myös siksi, että viikkoja täällä on enää muutama jäljellä. Jopa vessojen peseminen saa yhtäkkiä uudenlaisen hohteen, kun tajuaa kertojen olevan viimeisiä. Viimeinen kerta tuli vastaan jo lasten maanantaisessa kerhossa eilen ja oikeastaan huomaamatta. Kunnolliset hyvästit jäivät sanomatta, sillä en tiennyt, ettei ensi maanantaina ole kerhoja. Nuoria näen onneksi vielä leirillä, joka pidetään kahden viikon päästä.

Tel Avivissa olen siis käynyt useamman kerran ihan omin päinkin ennen Jaffan reissua ja viimeksi olin siellä ystävänpäivänä/laskiaisunnuntaina. Suomalainen Hilla, jonka olen tavannut yhteisen ystävän kautta Suomessa, opiskelee täällä yliopistossa. Olin ottanut yhteyttä Hillaan jo joulukuussa, mutta nyt viimein saimme sovittua tapaamisen. Vietin mukavan ja todella helteisen sunnuntain siis Hillan kanssa Tel Avivissa kävellen rannalla, syöden hyvin, shoppaillen ja katsellen kaupunkia. Emme siis tehneet mitään ihmeellistä, mutta yllättävän virkistävää oli päästä pois tutuista kuvioista ja nähdä tottakai Hillaa. Löysimme vielä päivän päätteeksi pienen julistenäyttelyn, josta sain viimein ostettua magneettini. Olen jo muutaman vuoden ajan keräillyt jääkaappimagneetteja maista, joissa olen käynyt. Täällä olen tähän mennessä löytänyt vain mauttomia turistimagneetteja, mutta nyt siis löysin ihastuttavan vanhasta mainosjulisteesta tehdyn magneetin kokoelmiini.

Viime torstaina päätimme lähteä Heidin ja Pirjon kanssa jonnekin "riehumaan" (Heidin lempilausahduksia on: "Minne lähdetään riehumaan?" tai "Mitä te täällä riehutte?") ja niinpä suuntasimme hetken tuumimisen jälkeen auton nokan kohti Yad Hashmonaa. Yad Hashmona on suomalaisten 70-luvulla perustama kibbutsi (tai oikeasti se on kyllä moshavi), jossa suunnilleen joka toinen Israelissa ollut suomalainen on työskennellyt. Tälläkin hetkellä henkilökunnassa ja vapaaehtoisissa on useampi suomalainen. Kävimme siis syömässä jäätelöt, moikkaamassa tuttuja sekä tutkailemassa kaunista puutarhaa. Oikein hyvin onnistunut riehuminen siis.
Heidin ja seitsemän muun kanssa lähdimme riehumaan myös sunnuntaina, kun minulla oli hyvin ansaittu vapaapäivä. Lähdimme aamulla aikaisin ajelemaan etelään ja tunnin matkan jälkeen löysimme hyvän rannan, jossa itseasiassa olen ollut heti ensimmäisellä viikollani täällä. Nautimme taas muta- ja rikkikylvyistä ja auringonotosta, vaikka hiukan pilvistä olikin. Koska en yleensä pala ja aurinko pysytteli piilossa, en laittanut paljoakaan aurinkorasvaa. Tämähän kostautui iltapäivällä, kun huomasin yhtäkkiä punoittavani. Nyt kahden päivän jälkeen olen edelleen aika punainen ja iho on arka. Ihosyöpää odotellessa.

Sitten on vielä pakko hehkuttaa. Olen jo aikaisemmin kertonut perimästäni taikinajuuresta, josta olen muutaman kerran leiponut ruisleipää. Ruisleivät ovat kyllä olleet syötäviä, mutta parantamisen varaa on löytynyt vielä aika rutkasti. Nyt muutaman epäonnistuneemman kokeilun jälkeen onnistuin leipomaan lauantaina täydellistä ruisleipää, ah! Kannatti kiivetä takaisin sinne hevosen selkään. Nyt voin lähteä hyvillä mielin Suomeen, ja taidanpa ottaa vähän taikinajuurta mukaani.

Jepjep. Näin se aika vaan kuluu ja sitä huomaa, että olisi taas aika jotain tänne raapustella. Viikot ja päivät vierivät muutenkin sellaisella vauhdilla, että kuukauden päästä on Hannakin jo koti-Suomessa. Varasin nimittäin viimein lentolipun ja lähtö on 10.3. Sitä ennen saan kuitenkin nauttia veljeni vierailusta ja sitten lennämme yhtä matkaa Suomeen.

Viimeksi odottelin innolla seuraavaa observointia koulussa, mutta vähän turhaan kyllä tuli odoteltua. Olin koko ajan ollut vähän varuillani, sillä täällä on tapana luvata kaikenlaista, joka ei sitten ihan pidä paikkaansa. Toinen syy on tietysti kaikki käsite-erot. Täällä nimittäin kotitalous tai siis home economics näköjään tarkoittaa niin kuvista, käsityötä ja kotitaloutta ja pääsin lähinnä seuraamaan askartelutuntia. Enemmän kotitaloutta muistutti saksan tunti, jota olin seuraamassa. Viidesluokkalaiset olivat nimittäin kääntäneet leivonta-ohjeita saksaksi ja tuoneet sitten aikaansaannoksiaan tunnille (loistavaa integraatiota!). Niinpä sitten maistelimme vaikka minkä sortin kakkuja ja muita leipomuksia, nam! Tunteja piti olla enemmänkin, mutta koulussa oli jotain poikkeusohjelmaa ja niin saldo jäi kahteen tuntiin.

Tämän viikon kohokohta oli ehdottomasti reissu Haifaan. Siellä on siis kaksi järjestön työntekijää, jotka työskentelevät haifalaisessa vanhainkodissa. Lähdin matkaan keskiviikkona iltapäivällä ja matka oli täynnä uusia kokemuksia ihan bussilipun ostamista myöten. Onneksi olin saanut hyvät ohjeet ja löysin helposti niin oikean lähtölaiturin Jerusalemin bussiasemalla, taksin Haifassa ja vielä perillä minua vastaanottamassa olleen vapaaehtoisen. Majoituin vieressä olevan kirkon asunnossa ja pääsin syömään illallista vanhainkotiin. Pääsin istumaan samaan pöytään erään suomalaisen naisen kanssa ja juttu lähti heti luistamaan. Illalla osallistuin vielä raamikseen, jossa parasta oli vohvelit ja mansikat sekä mukava norjalainen isäntäpariskunta. Seuraavana aamuna herätyskello soi kuuden jälkeen. Olin siis tullut tutustumaan vanhainkotiin oikein kunnolla eli tein aamuvuoron. Vähän vailla seitsemän tapasin Erjan eli toisen suomalaisen työntekijän ja haimme työvaatteet pesulasta. Työskentelin Erjan kanssa koko päivän ja meillä oli tosi mukavaa. Mummojen ja pappojen nostelu ja kärrääminen edestakaisin saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ei todellakaan ollut sitä. Ensinnäkin on ihan tervettä nähdä, että missä sitä itsekin luultavasti on joskus 50 vuoden päästä ja toiseksi ne mummot ja papat oli ihan huippuja. Kieliryhmiä oli edustettuina yli kymmenen ja pääsinkin päivän aikana puhumaan tietysti suomea Erjan kanssa, mutta myös englantia, saksaa, hepreaa, venäjää, ranskaa, arabiaa, ruotsia ja hollantia. Kaikkien kielien kohdalla ei voida puhua kovin monesta lauseesta ja hollantia vasta siis opettelin erään hollantilaisnaisen kanssa, mutta kuitenkin. Erityisesti mun unohtunut saksankielentaitoni on päässyt täällä taas vertymään. Työpäivä päättyi kahdelta jolloin keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin tutkailemaan ympäristöä. Haifa on bahai'i-uskonnon keskus tässä maassa ja ihan vanhainkodin vieressä on mahtava temppeli kauniine puutarhoineen. Kävin ottamassa muutaman kuvan ja ihailemassa puutarhaa. Kuljeskelin pitkin kävelykatua ja ihailin merta. Sitten hyppäsin bussiin, jonka piti olla menossa bussiasemalle. No, menihän se varmaan sinne, mutta mä en. Yleensä mulla on aika hyvä suuntavaisto ja muistan paikat hyvin, mutta nyt muisti teki tepposet ja jäin jossain ihan väärässä kohtaa pois. Niinpä kävelin vähän mtkaa oletettuun suuntaan, mutta kun maisema ei näyttänyt tutulta jäin odottamaan seuraavaa bussia. Tämä oli ihan viisas päätös, sillä bussiasemalle oli tosiaan vielä aika pitkä matka... Vastoinkäymiseni bussien kanssa ei päättynyt tähän, sillä Jerusalemiin menevä bussi hajosi puolen tunnin matkustamisen jälkeen. Niinpä odottelimme 40 minuuttia seuraavaa bussia, joka poimi meidät sitten kyytiin. Bussi oli tietysti aivan täynnä ja niinpä jäljellä olevat 1,5 tuntia seisoin bussin käytävällä. Suomessa tämä ei olisi ikinä mahdollista, mutta täällä on. Pääsin kuitenkin lopulta kotiin Jerusalemiin.
Ylihuomenna on laskiaissunnuntai ja laskiaispullien sijaan leivoin omenapiirakkaa, jota lähden nyt syömään. Shalom!

Tavallista ja tavallisuudesta poikkeavaa arkea

Elämä täällä alkaa olla asettunut uomiinsa ja monet päivät kuluvat samalla kaavalla eli 6 tuntia töitä, illalla jumppaan tai salille, vähän jumittamista koneella tai jotain muuta vastaavaa, mutta hyvin olen silti viihtynyt. Tottakai on asioita, jotka ärsyttävät kuten vaikka kielitaidon puute, mutta kai sitä välillä saa ärsyttääkin. Nyt arkea vähän muutti pieni taudinpoikanen, joka on rajoittanut ainakin jumpassakäyntiä. Muutaman päivän tauon huomasi heti, sillä tänään spinningissä meinasi kuolema tulla.

Työpäivät ovat olleet välillä myös hyvin vaihtelevia, sillä viikko sitten olin mainitsemallani nuorten leirillä. Kielet olivat heprea ja arabia, enkä ymmärtänyt paljoakaan (välillä joku tulkkasi), mutta viihdyin silti. Perjantaina ammattitanssija/tanssinopettaja opetti meillä yhden koreografian ja lauantain kohokohta oli hyppynarulla hyppiminen! Tämän hyppimisen tunsin pohkeissani seuraavat kolme päivää... Suomessa kaikki pikkutytöt osaavat hyppiä hyppynarua (tai osasivat ainakin ennen vanhaan), mutta täällä se ei selvästikään ole kovin yleistä, koska oikeastaan kaikille piti opettaa hyppiminen ihan alkeista lähtien. Lisää erilaista ohjelmaa työpäiviin seurasi viime viikolla, kun pääsin Suomesta vierailulla olleen kehitysyhteistyökoordinaattorin mukaan tarkastusreissulle useampaan kohteeseen. Koordinaattori osoittautui myös melkein-sukulaiseksi ja maailman pienuus tuli taas todistettua. Viime viikolla kävimme myös vierailulla luterilaisen piispan luona, joka jutteli meille sujuvasti suomeksi. Hän on siis opiskellut Suomessa. Tutustuimme myös paikalliseen toimintakeskukseen, jossa on ohjelmaa vanhuksille sekä ihan kaikille avoimia luentoja yms. Lasten kerhossa olen saanut myös lisää vastuuta, sillä viime viikolla päävetäjä oli poissa ja sain ohjattavaksi hänen ryhmänsä. Tällä viikolla teimme saman ryhmän kanssa draamaharjoituksia ja nämä 7-9 -vuotiaat osoittautuivat oikein hyviksi näyttelijöiksi. Viime perjantaina pääsin myös viimein kokemaan kabalat shabatin eli yhteisen sapattiaterian, jolla sapatin vietto alkaa. Täällä sitä vietetään joka kuukauden viimeisenä perjantaina. Aterian jälkeen innostuimme musisoimaan ja saimme lopulta hyvät jamit aikaiseksi.

Töiden lisäksi olimme viikonloppuna päivän reissulla Nabluksessa, joka oli yllättävän mielenkiintoinen paikka. Kaupunki on ollut olemassa jo Rooman vallan aikana ja ollut suuri keskus. Näimme vanhaa kaupunkia ja kaikenmaailman raunioita. Näimme myös ortodoksikirkon, joka on (oletettavasti) sillä paikalla, jossa samarialainen nainen antoi Jeesukselle vettä juotavaksi (ainakin siellä oli joku kaivo kirkon alakerrassa). Tällä reissulla pääsin myös harjoittamaan simultaanitulkkausta englannista suomeksi. Simultaanitulkkaus vaikuttaa helpolta, vaikka ei todellisuudessa sitä olekaan. Sen olen huomannut, kun sitä on taas muutaman kerran pitänyt tehdä. Olimme viikonloppuna vanhassa kaupungissa opastetulla kierroksella, jonka avulla eräs suomalainen oppaaksi opiskeleva pääsi harjoittelemaan. Kierros oli siis suomeksi ja mut valittiin tulkkaamaan yhdelle mukana olleelle amerikkalaiselle englanniksi. Lievästi sanottuna siis haastavaa. Vanhassa kaupungissa opas kertoi kaikkea yleistä porteista ja vanhan kaupungin muureista. Kävimme myös (oletetulla) kuningas Daavidin haudalla, viimeisen aterian oletetussa paikassa, Länsimuurilla sekä ihailemassa Öljymäkea (no se on ainakin varmasti Öljymäki, sitä ei tarvitse arvailla) Siionin vuorelta. Kuten huomaatte, kaikki on oletusta, kun kyse on niin vanhoista asioista, mutta ehkä lähinnä tärkeintä on paikkojen symboliarvo ja tieto siitä, että täällä jossakin ne ovat tapahtuneet. Ai niin ja ehdottomasti on mainittava vielä vapaa-ajanviettotavoista lukeminen. Täällä keskuksessa on nimittäin kohtuullisen hyvä suomalainen kirjasto (jota olen myös päässyt aakkostamaan), jonka aarteita olen ahminut jo monta viikkoa.

Vapaa-aikana olen päässyt myös edistämään Suomessa maaliskuussa jatkuvaa päättöharjoitteluani, sillä olin tänään observoimassa eräässä koulussa neljää englannin tuntia ja viimeisellä tunnilla pääsin yhtäkkiä villien ysiluokkalaisten poikien apuopeksikin. Ensi viikolla pääsen toivottavasti seuraamaan kotitalousopetusta ja muita taide- ja taitoaineita toiseen kouluun. Sitä odotellessa!