Hei todella pitkästä aikaa! En tiedä, lukeeko tätä blogia enää kukaan, mutta päätin omaksi ilokseni jatkaa omien matkakertomusteni keräämistä tänne yhteen paikkaan.
Kaikenlaista on tullut tässä välivuosien aikana nähtyä, mutta eräs merkittävä reissu oli partiolaisten matka Nepaliin huhtikuussa 2013. Ensimmäiseksi jaan meidän matkablogissa julkaistun kirjoituksen, jonka kirjoitin erään valmistautumisviikonlopun jälkeen. Olkaatten hyvä!
Kello on 1.30. On pimeää, järven toisella puolella näkyy
laskettelurinteen valot ja oma otsalamppuni valaisee kalliota. Isken
jalkani, joissa on jääraudat, sekä jäähakkuni kallioseinämään.
Kuljetan nousukahvaa eli jumaria eteenpäin oikealla puolellani
kulkevassa köydessä. Vähitellen nousen ylöspäin, vaikka kallio on
jyrkkä ja kenkäni on huonosti kiinni. Miten olen oikein joutunut tähän
tilanteeseen?
Viime viikonloppuna koko Nepal-porukka kokoontui Nuuksioon Vaaran
Vaeltajien kämpälle valmistautumaan lähenevään matkaan. Jos viime
syksynä pidetyssä retkikunnan ensimmäisessä kokoontumisessa
tutustuttiin Nepaliin, toisiimme ja edelliseen reissuun, niin nyt
päästiin todella suuntaamaan ajatukset tulevaan. Matkamme tarkemmat
suunnitelmat alkavat olla valmiina. Lennämme Delhin kautta
Kathmanduun, jossa vietämme aluksi muutaman päivän. Sitten lähdemme
Nepalin jamboreelle, jossa myös ehdimme olla muutaman päivän ennen
trekin alkua. Itse Baden-Powell Scout Peakin saavuttaminen kestää 13
päivää, ellei vuoristotauti voita. Trekin jälkeen rentoudumme vähän
ylellisemmissä olosuhteissa Last Resortissa, jossa on mahdollisuus
esimerkiksi benji-hyppyyn. Vielä ennen kotiinlähtöä saamme viettää
muutaman päivän Kathmandussa.
Tässä valmisteluviikonlopussa tajusi vihdoin sen, että lähtöömme ei
ole enää kovin pitkä aika. Viikonloppuna puhuttiin paljon niin
turvallisuudesta, varusteista kuin rokotuksista. Saimme telttaparit ja
päätimme yhteisistä pelisäännöistä. Pääsimme erilaisilla rastiradoilla
konkreettisesti harjoittelemaan kiipeilyvarusteiden hallintaa ja
mahdollisia hätätilanteita. Nyt kaikki osaavat käyttää jumaria eli
nousukahvaa, elämänlankaa (tunnetaan myös lehmänhäntänä), jonka avulla
ollaan kiinni köydessä, laskeutumiskasia, jäärautoja sekä jäähakkua.
Lauantaina päivällä harjoiteltuja kiipeilytaitoja päästiin testaamaan
toden teolla lauantaiyönä, kun nukkumaanmenon aikaan kaikkien
käskettiinkin pukea ulkovaatteet päälle ja lähteä yön pimeyteen
kiipeilemään.
Pohdimme myös matkan ja erityisesti huiputtamiseen henkistä puolta.
Ääriolosuhteissa ollaan myös oman mielen kanssa äärirajoilla. On
tärkeää kuunnella omaa kehoaan ja mieltää sekä muistaa, että rohkeampi
teko voi loppujen lopuksi olla päätös kääntyä takaisin. Tärkeimpänä
ajatuksena koko viikonlopusta jäi mieleeni se, että valloitamme huipun
tai emme, niin aivan varmasti upeita maisemia ja huikaisevia
kokemuksia on luvassa!
Kaikenlaista on tullut tässä välivuosien aikana nähtyä, mutta eräs merkittävä reissu oli partiolaisten matka Nepaliin huhtikuussa 2013. Ensimmäiseksi jaan meidän matkablogissa julkaistun kirjoituksen, jonka kirjoitin erään valmistautumisviikonlopun jälkeen. Olkaatten hyvä!
Kello on 1.30. On pimeää, järven toisella puolella näkyy
laskettelurinteen valot ja oma otsalamppuni valaisee kalliota. Isken
jalkani, joissa on jääraudat, sekä jäähakkuni kallioseinämään.
Kuljetan nousukahvaa eli jumaria eteenpäin oikealla puolellani
kulkevassa köydessä. Vähitellen nousen ylöspäin, vaikka kallio on
jyrkkä ja kenkäni on huonosti kiinni. Miten olen oikein joutunut tähän
tilanteeseen?
Viime viikonloppuna koko Nepal-porukka kokoontui Nuuksioon Vaaran
Vaeltajien kämpälle valmistautumaan lähenevään matkaan. Jos viime
syksynä pidetyssä retkikunnan ensimmäisessä kokoontumisessa
tutustuttiin Nepaliin, toisiimme ja edelliseen reissuun, niin nyt
päästiin todella suuntaamaan ajatukset tulevaan. Matkamme tarkemmat
suunnitelmat alkavat olla valmiina. Lennämme Delhin kautta
Kathmanduun, jossa vietämme aluksi muutaman päivän. Sitten lähdemme
Nepalin jamboreelle, jossa myös ehdimme olla muutaman päivän ennen
trekin alkua. Itse Baden-Powell Scout Peakin saavuttaminen kestää 13
päivää, ellei vuoristotauti voita. Trekin jälkeen rentoudumme vähän
ylellisemmissä olosuhteissa Last Resortissa, jossa on mahdollisuus
esimerkiksi benji-hyppyyn. Vielä ennen kotiinlähtöä saamme viettää
muutaman päivän Kathmandussa.
Tässä valmisteluviikonlopussa tajusi vihdoin sen, että lähtöömme ei
ole enää kovin pitkä aika. Viikonloppuna puhuttiin paljon niin
turvallisuudesta, varusteista kuin rokotuksista. Saimme telttaparit ja
päätimme yhteisistä pelisäännöistä. Pääsimme erilaisilla rastiradoilla
konkreettisesti harjoittelemaan kiipeilyvarusteiden hallintaa ja
mahdollisia hätätilanteita. Nyt kaikki osaavat käyttää jumaria eli
nousukahvaa, elämänlankaa (tunnetaan myös lehmänhäntänä), jonka avulla
ollaan kiinni köydessä, laskeutumiskasia, jäärautoja sekä jäähakkua.
Lauantaina päivällä harjoiteltuja kiipeilytaitoja päästiin testaamaan
toden teolla lauantaiyönä, kun nukkumaanmenon aikaan kaikkien
käskettiinkin pukea ulkovaatteet päälle ja lähteä yön pimeyteen
kiipeilemään.
Pohdimme myös matkan ja erityisesti huiputtamiseen henkistä puolta.
Ääriolosuhteissa ollaan myös oman mielen kanssa äärirajoilla. On
tärkeää kuunnella omaa kehoaan ja mieltää sekä muistaa, että rohkeampi
teko voi loppujen lopuksi olla päätös kääntyä takaisin. Tärkeimpänä
ajatuksena koko viikonlopusta jäi mieleeni se, että valloitamme huipun
tai emme, niin aivan varmasti upeita maisemia ja huikaisevia
kokemuksia on luvassa!
